Senioriupseerin kesämietteitä

Viimeksi ilmestyneessä HRS:n paperilehdessä 2/2018 oli aivan erityisen mielenkiintoista tietoa ja luettavaa. Näyttää siltä, että lokakuussa järjestettävä Senioriupseerien syysseminaari tulee niin aiheensa, kuin asiantuntijoina erittäin arvostettujen esiintyjiensä johdosta olemaan jopa eräs maanpuolustusjärjestöjen tämän vuosituhannen ehkä tasokkaimmista koulutustilaisuuksista. Sen aihe: ”Suomen 30-vuotinen vapaussota 1917 -1947” näyttää vihdoin viimein, 70 vuoden kuluttua

ja onnistuneesti juuri puolustusvoimiemme 100-vuotisjuhlavuotena pelkistyneen yhdeksi painokkaaksi kokonaisuudeksi taistellen vapautensa säilyttäneen maamme historiassa.

Näistä vuosikymmenistä tai niiden kokonaisuudesta ei puhuttu, eikä näköjään ehkä ymmärrettykään mitään vielä viime itsenäisyyspäivänä 6.12.2017, kun korkean valtiojohtomme läsnä ollessa Helsingin Kasarmitorilla paljastettiin ”vain” talvisotamme valtakunnallinen muistomerkki. Patsaan aseettomalta ja eksyneen oloiselta vaikuttavan epämääräisen hahmon kerrottiin lehtiuutisissa esittävän lumipukuista sotilasta. Toivottavasti näin edes osittain onnistuttiin saamaan patsaalle todennäköisesti tarkoitettu, sinänsä kansallisesti tärkeä sanoma myös mahdollisten sen tyyliä epäilevien tai postmodernia taidetta ymmärtämättömien kansalaisten suuren enemmistön tietoon.

Myös tulevan seminaarin aiheesta viime lehdessämme oli ylil Göran Lindgrenin erinomainen artikkeli, joka mielestäni sopii vallan mainiosti johdattamaan ajatuksia ja varmasti innostaa lukijoitaan miettimään monia asiaan liittyviä kysymyksiä. Varttuneemman asianharrastajan mieleen etsimättä tulee myös eräitä muitakin oleellisia ja nykyaikana jostain syystä vähäiselle huomiolle jääneitä 1900-luvun alkupuolen sotahistoriaamme liittyviä seikkoja:

30-vuotisen vapaussotamme ensimmäiseen vaiheeseen aluksi kuuluivat tammikuussa 1918 alkanut sisällissota ja sen päätöksenä ollut, voittaneen laillisen armeijan näyttävä voitonparaati pääkaupungissa Helsingissä 16.5.1918. Sen jälkeen vuosina 1918 -1922 olivat myös Aunuksen ja Vienan heimosodat Neuvostovenäjää vastaan Itä-Karjalassa ja veljeskansamme vapaustaistelu Virossa. Samoin oli Repolan ja Porajärven kuntien väliaikaiseksi jäänyt olo Suomen hallinnassa. Tartossa 14.10.1920 solmitun rauhan 10. artiklan mukaisesti: ”Suomen hallinnassa olleet Repola ja Porajärvi 1921 palautettiin Venäjän yhteyteen ja Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostaman ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen”. Tässä suuria tunteita aikoinaan herättäneessä aluevaihdossa Suomelle saatiin Petsamo. Kansallinen itsemääräämisoikeus melko pian osoittautui vain neuvottelutaktiikaksi ja Kansainliitolle asiassa tehdyt valitukset olivat sanktioiden puuttuessa tehottomia. Edellä mainitun 30 v. vapaussotamme ensimmäisen vaiheen kokonaisuudessaan voidaan perustellusti katsoa päättyneen siis vasta 1.6.1922 Suomen ja Neuvostovenäjän väliseen Moskovassa tehtyyn sopimukseen rajarauhasta.

30 v. vapaussotamme toisen vaiheen alkutahdit lyötiin Saksan ja NL:n sopimuksen salaisessa pöytäkirjassa 23.8.1939 sovitussa silloisten itäisen Euroopan maiden jaosta mainittujen kahden suurvallan etupiireihin. Tosin jossain määrin Suomessa, mutta erityisesti NL:ssa oli sen kannalta todennäköiseen ja jopa ilmeiseen maiden väliseen sotaan varustauduttu ainakin koko 1930-luvun ajan. Kokonaisuudessaan Suomi ei NL:n etupiiriin kuitenkaan kuulunut. Tätä asiaa on jostain syystä väheksytty maamme historiankirjoituksessa ja opetuksessa koko sodan jälkeisen ajan. Ei se kuitenkaan aivan vähäpätöinen seikka ollut. Se mainitaan selvästi niin Mannerheimin muistelmissa kuin Rytin julkaistuissa päiväkirjoissakin. Saksassa julkaistuissa historian kartastoissa tämäkin asia on esitetty aivan selvästi ja salailematta. Niissä etupiirien jakolinja Etelä-Suomessa kulkee selvästi Ahvenanmaan itäpuolella. Siitä, mitä Saksa aikoi Ahvenanmaan saaristolla tehdä, ei taida olla mitään tietoa saatavissa. Voi vain arvailla joko laivastotukikohtaa tai houkuttelevaa kauppavälinettä Ruotsin suuntaan. Talvisota ja sen jälkeinen, NL:n puolelta mitä selvimmin vain väliaikaiseksi tarkoitettu Moskovan rauha 12.3.1940 – joka sitä seuranneen runsaan vuoden jatkui tavattoman uhkaavana sotilaallisena ja poliittisena painostuksena – oli siis 30 v. vapaussodan toinen jakso.

30 v. vapaussotamme kolmas jakso eli jatkosota alkoi sitten 25.6.1941 NL:n massiivisella ilmahyökkäyksellä ja tosiasiallisesti jatkui 10.2.1947 tehdyn Pariisin rauhan viralliseen voimaantuloon vasta 26.9.1947 NL:n vihdoin viimein ratifioitua sen. Epävarmuutta silloin maassamme suuresti lisänneen, yli puolen vuoden odotusajan 1947 heinäkuussa eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli äänin 10-5 tehnyt myönteisen päätöksen taloudellisen valtuuskunnan lähettämisestä USA:n Marshall-apua koskeviin neuvotteluihin Pariisissa 12.7.1947. Presidentti Paasikivi ei kuitenkaan niissä oloissa ja NL:n sekä kotikommunistien, että valvontakomission voimakkaasta painostuksesta johtuen uskaltanut osallistumista hyväksyä. On hyvä myös oleellisena ajankuvana muistaa, että Suomi oli virallisessa sotatilassa alkaen 30.11.1939 ja päättyen valvontakomission brittijäsenten poistumiseen maasta 25.9.1947 ja NL:n jäsenten poistumiseen 26.9.1947. Seuraavana päivänä 27.9.1947 valtioneuvosto totesi sotatilalain voimassaolon päättyneeksi. Sen mukaan oli toimittu tarpeen mukaan eri tilanteisiin soveltaen sekä sotien taisteluvaiheissa, että niin talvisodan kuin jatkosodankin hieman erilaisten, mutta meille ainakin yhtä vaarallisten välirauhojen aikana.

Jatkosodan loppupuolen ja Lapin sodan taisteluvaiheiden aikana toteutettiin eräänä tärkeänä osana sotahistoriaamme jäänyt aseiden ja muiden sotatarvikkeiden salainen hajavarastointi eli asekätkentä. Se tapahtui päämajan eversti Valo Nihtilän taitavasti johtamana. Everstiksi Nihtilä oli ylennetty marraskuussa 1940. Keväällä 1944 tehty esitys hänen ylentämisestään kenraalimajuriksi ei tuottanut tulosta. Joulukuussa 1944 ylipäällikkö Mannerheim myönsi hänelle ensimmäisen luokan vapaudenristin miekkojen ja tammenlehvän kera. Siihen ei tarvittu poliitikkojen myötävaikutusta ja Mannerheim-ristiä lukuun ottamatta korkeimpana everstin arvoiselle upseerille myönnettävänä VR:n kunniamerkkinä se oli selvästi palkinto hyvin suoritetuista tehtävistä. Tämä kunniamerkki asetakkiin kiinnitettynä on nähtävissä Mikkelin Jalkaväkimuseossa. Vasta NL:n hajoaminen nosti niin Valo Nihtilän kuin muutkin asekätkentään osallistuneet runsaasti yli 5000 miestä ja heidän perintönsä myös julkisuudessa todelliseen ja vuosien mittaan vain kasvaneeseen arvostukseensa.

Lopuksi vielä eräs sotahistoriamme vähän käsitelty aihe, joka on liittoutuneiden maiden johtajien konferenssi Teheranissa vuoden 1943 lopulla ja erityisesti sen mahdollinen vaikutus Suomen päämajan tekemisiin ja tekemättä jättämisiin 1944. Meille suomalaisille tärkein osa tätä kokousta olivat kaksi tuntia 1.12.1943 klo 13 -15. Silloin käsiteltiin nimenomaan Suomeen liittyviä asioita. Tiedetään, että Roosevelt ja Churchill pitivät Suomen puolta ja saivat Stalinin siinä vaiheessa myöntymään Suomen itsenäisyyden säilyttämiseen ja suurin piirtein Moskovan rauhan rajoihin.

Rooseveltin kerrottiin siinä vaiheessa painostaneen Stalinilta jopa lupauksen Viipurin jättämisestä rauhanteossa suomalaisille.

Kokonaan eri asia on sitten se, mitä Stalin todellisuudessa ajatteli tehdä. Liittolaisilleen hän lupasi kevennyshyökkäyksen saksalaisia vastaan heti maihinnousun Ranskaan alettua. Stalin kuitenkin ajatteli liittoutuneiden ollessa kiinni maihinnousussa voivansa marssia kolmessa viikossa sotaan väsyneen Suomen pääkaupunkiin ja pakottavansa maamme rauhaan tai jopa antautumaan millä ehdoin tahansa. Aikomus oli täsmälleen sama, kuin hänellä aikaisemmin oli ollut vuonna 1940, mikäli Saksa silloin olisi jatkanut hyökkäystään suoraan Englantiin ja siis sitoutunut sinne.

Tiedot Teheranin konferenssista todennäköisesti joko vuosivat tai tarkoituksella vuodatettiin lännestä Suomen päämajaan. Länsivalloissa ilmeisesti toivottiin niiden edistävän rauhantekoa NL:n kanssa ja sen joukkojen vapautumista Saksaa vastaan. Valitettavasti ne meillä taisivat vain lisätä liikaa luottamusta diplomaattien ja poliitikkojen kohtuulliseen onnistumiseen Suomen erillisrauhan hankkeissa. Kuten tiedetään, paljon oli Suomen rintamilla tehty asemien vahvistamiseksi, mutta paljon oli myös sotilaallisia laiminlyöntejä erityisesti Karjalan-kannaksella. Maamme neuvotteluasemaa suuresti heikensivät niin NL:oa myötäilevät, totuutta vääristelevät vakoilutiedot, kuin myös huomiohakuisen, tulevia asemiaan varmistavan poliittisen ns. rauhanopposition mm. Ruotsin sanomalehtien välityksellä viholliselle välittämä totaalisen heikkouden mielikuva.

Teheranin konferenssin Suomea koskeva osuus ja Stalinin sen jälkeiset Suomea koskevat sanomiset ja toimenpiteet saavat nasevan kuvauksen Herman Lindqvistin viime vuonna ilmestyneessä teoksessa: ”Mannerheim, Marsken, Masken, Myten”. Vaikka tämänkin mainion kirjan parissa toivon asiasta kiinnostuneille ja syksyn seminaariin ehkä tiedollisesti valmistautuville veljille antoisia lukuhetkiä.

Ilari Langinkoski

senioriupseeri, Kt-kerho