Tarton rauha 2020

Itsenäisen Suomen solmimasta ensimmäisestä rauhansopimuksesta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Siitä muistuttaminen on paikallaan, koska 1920 solmittu Tarton rauha on päässyt unohtumaan ja jäänyt tutkijoiltakin usein viime sotiemme dramatiikan varjoon. On siis hyvä pysähtyä miettimään, mistä oikein oli kysymys. Miksi rauhansopimusta tarvittiin, miten se käytännössä syntyi ja mitä kaikkea siitä seurasi? Kysymyksessä oli nuoren valtion ensimmäinen todellinen “diplomaattinen selviytymiskoe”, jonka tuloksissa saattoi myös piillä tulevien sotiemme siemen. Olivatko rauhan ehdot Suomelle “liian edulliset” vai oliko kyseessä “häpeärauha”, jolle piti tilaisuuden tullen hakea hyvitystä?

Mikä ihmeen rauha?

Tartossa solmittiin12.10.1920 itsenäisen Suomen ja silloisen bolsevistisen neuvosto-Venäjän (vasta vuodesta 1922 Neuvostoliitto) välillä rauhansopimus, joka astui voimaan ratifioinnin jälkeen 19.12.1920. Sopimus päätti valtioiden välillä vallinneen sotatilan ja määritteli niiden väliset rajat ja niiden väliset suhteet. Sopimus säilyi pääosin voimassa aina talvisodan alkuun 30.11.1939 saakka.

Miksi rauhansopimus tarvittiin?

Kautta maailmanhistorian rauhansopimuksia on solmittu päättämään osapuolten välinen sotatila. Sopimuksilla on ollut tarpeen määritellä, miten raskaasta sodasta päästään molemmilla puolilla siirtymään rauhan olotilaan ja jatkamaan normaalia elämää. Suomen ja entisen isäntämaan Venäjän tapauksessa oli tarpeen päättää sota, jota ei koskaan julistettu, mutta jonka kuitenkin todettiin olleen tosiasia.

Suomi itsenäistyi 1.maailmansodan loppumelskeissä 6.12.1917. Bolsevikkien johtaja Lenin ja Kansankomissaarien neuvosto sekä yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea vahvistivat vuodenvaihteessa 1917-18 Suomen itsenäisyyden.

Venäjällä tilanne oli maaliskuun 1917 vallankumouksen ja bolsevikkien lokakuussa toimeenpaneman vallankaappauksen jälkeen sekasortoinen. Saksan ja Venäjän maaliskuun alussa 1918 solmiman Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan venäläiset joukot olisi tullut vetää pois Suomen alueelta. Ihan näin se ei kuitenkaan mennyt. Itsenäiseksi julistautuneen maamme alueella oli kymmeniätuhansia entisen isäntämaan sotajoukkoja. Tsaarin Venäjän armeijan organisaatio oli romahtanut, vallankumouksen villitsemä miehistö murhasi upseereitaan, eivätkä Suomen alueelle jäänet joukot olleet käytännössä kenenkään komennossa. Eikä kukaan huolehtinut niistä.

Osa venäläisistä varuskunnista antautui ja luovutti sovinnolla aseensa Suomen laillisen hallituksen joukoiksi nimetyille suojeluskunnille ja niiden pohjalle vähitellen rakentuvalle itsenäisen Suomen armeijalle. Kaikkialla se ei kuitenkaan onnistunut väkivallatta. Kun Suomessa käynnistyi sosiaalidemokraattien ääriaineiston toimin tammikuussa 1918 vallankumous, bolsevistinen Venäjä osallistui näin syttyneeseen sisällissotaamme yllyttäen punaista osapuolta ja tukien vallankumousta merkittävän ase- ja muun avun muodossa. Osa venäläisistä vallankumousaatteelle vihkiytyneistä venäläisistä sotilaista löysi aateveljensä suomalaisissa punakaarteissa ja jäi taistelemaan niiden rinnalla. Neuvosto-Venäjä myös tunnusti punaisten perustaman kansanvaltuuskunnan Suomen lailliseksi hallitukseksi. Valtiosopimus Venäjän bolsevikkihallinnon ja vallankumouksellisen Suomen sosialistisen työväentasavallan välillä solmittiin 1.3.1918. Tämä sopimus menetti kuitenkin pian merkityksensä, kun punaiset hävisivät vuoden 1918 sodassamme. Siitä sopimuksesta jäi kuitenkin elämään bolsevikkien antama vahvistus itsenäisen Suomen rajoille, käytännössä Suomen suuriruhtinaskunnan rajoille.

Tarton rauhansopimusta tarvittiin yleisistä kansainvälisistä syistäkin. Emme voineet saada kansainvälisen yhteisön hyväksymistä itsenäisyydellemme, kun suhteemme entiseen emämaahamme olivat vielä ratkaisematta. Itsenäiseksi julistautuneen Suomen ja tsaarin Venäjästä vallankumouksen ja bolsevikkien vallankaappauksen seurauksena bolsevistiseksi valtioksi muuttuneen entisen emämaan välille oli kehittynyt vuoden 1918 aikana sotatila tai ainakin sellaiseksi tulkittavissa oleva epänormaali suhde.

Perustellusti vuoden 1918 sodastamme voidaan käyttää myös nimeä vapaussota. Sota päättyi, kuten tiedämme, valkoisten voittoon ja maamme itsenäisyyden varmistumiseen. Ennen Suomen demokraattisen tasavallan syntyä tarvittiin kuitenkin pesäero vuoden 1918 sodassa valkoisten avuksi kutsuttuihin saksalaisiin. Se onnistui vasta vuoden 1918 lopulla, kun Saksa oli kärsinyt tappion  maailmansodan länsirintamalla ja oli pakotettu rauhaan. Suomen osalta tämä merkitsi lopullista luopumista kuningashaaveista ja pelasti maamme joutumasta Saksan vasallivaltion asemaan. Alkoi nopea kehitys kohti demokratiaa ja sen myötä kansainväliseltä yhteisöltä saatavaa tunnustusta itsenäisen valtion statukselle.

Monet asiat hiersivät Suomen ja bolsevikkivaltion välejä ja ylläpitivät käytännössä sotatilaa: heimosodat, suomalaisten osallistuminen Viron vapaussotaan, englantilaiset Suomen alueella Koivistolla Kronstadtia härnäämässä ja tukemassa Venäjän sisällissodan valkoisia. Suomesta ylläpidettiin myös omia yhteyksiä Venäjän sisällissodan valkoiseen osapuoleen. Vanha tsaarin kenraali Mannerheim kannatti bolsevikkien vastaista rintamaa ja puuhasi vielä 1919 varsin avoimesti hyökkäystä Suomesta Petrogradiin saamatta sille onneksi riittävästi tukea länsivalloilta, kotimaasta puhumattakaan. Kunnon diplomaattisuhteita ei oltu saatu aikaiseksi valtioiden välille. Siinä haasteellisia lähtökohtia tuleville neuvotteluille!

Viime kädessä rauhansopimuksen tarpeellisuuden puolesta todistaa Tarton rauhansopimuksen ensimmäinen artikla: “Rauhansopimuksen voimaanastuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta.”

Aseleponeuvottelut edelsivät rauhanneuvotteluja

Tarton rauhanneuvotteluja edelsivät Suomen ja bolsevikkien välillä Rajajoella 12.4.1920 alkaneet  aseleponeuvottelut. On tavallista, että sotatila päättyy varsinaista rauhaa ennakoivaan aselepoon. Rajajoen neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen, koska osapuolten käsitykset olivat liian kaukana toisistaan. Pintaan nousseet kiistakysymykset hiersivät välejä alkuun vielä Tartossakin. Bolsevikit pitivät niitä kynnyskysymyksinä rauhansopimuksen tiellä. Avainasia oli heidän kannaltaan elintärkeä merenkulun vapautuminen Petrogradista (ent. St. Peterburg, myöh. Leningrad, sitten taas St. Peterburg, suomalaisittain Pietari) Suomenlahdelle ja Itämerelle.

Petrograd, sen sotasatamat ja tsaarin Venäjältä peritty Japanin sodassa 1905-06 rampautettu laivasto oli suljettu Suomenlahden perälle muun muassa englantilaisten miinoitteilla 1919 kesän ja syksyn aikana. Merirajan kulku ja kansainvälisen merialueen määrittely Suomenlahdella odottivat ratkaisuaan. Kaikesta päätellen näiden Rajajoen neuvottelujen ongelmana olivat kummankin osapuolen neuvottelijoiden heikko poliittinen asema ja kokemattomuus.

Viro ehti ennen meitä

Suomalaisten rauhantekoa edelsivät 24.2.1918 itsenäistyneen Viron rauhanneuvottelut neuvosto-Venäjän kanssa. Neuvottelut alkoivat 5.12.1019 Tartossa, eivätkä alkuun sujuneet hyvin, sillä bolsevikit yrittivät vielä useaan otteeseen läpimurtoa Narvan ratkaisevalla rintamalla. Aselepo astui voimaan 3.1.1920, kun venäläisten hyökkäykset eivät olleet menestyneet. Tartossa 2.2.1920 allekirjoitetussa rauhansopimuksessa neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden. Viro onnistui kaikesta päätellen saamaan varsin hyvän sopimuksen, mikä ilmeisesti noteerattiin Suomessakin. Seuraavien vuosien aikana suurin osa maailman valtioista tunnusti Viron itsenäisyyden.

Rauhanneuvottelut käynnistyivät Suomen ja neuvosto-Venäjän välillä

Suomen nuoren tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi kesällä 1919 valittu K.J. Ståhlberg nimitti maalle maaliskuussa 1920 uuden laajapohjaisen keskustaoikeistolaisen hallituksen, jonka pääministeriksi tuli kokoomuslainen professori Rafael Erich ja ulkoministeriksi Rudolf Holsti, joka oli ollut ulkoministerinä myös edellisessä vähemmistöhallituksessa. Ohjelmapuheessaan Erich lupasi pyrkiä neuvosto-Venäjän kanssa rauhaan, joka “vastaisi Suomen velvollisuuksia heimokansoja kohtaan.” Suhteessa rauhankysymykseen Suomen poliittinen kenttä oli valmiiksi hajallaan. Oikeistopuolueissa kokoomuksessa ja ruotsalaisessa kansanpuolueessa vaikutti äänekäs bolsevikkien kanssa tehtävää rauhaa vastustava oppositio. Rauhanneuvotteluja kannattivat voimakkaimmin eduskunnassa vahvoilla olevat sosiaalidemokraatit, jotka tekivät keväällä kaksi asian edistämiseen tähdännyttä välikysymystä.

Suomen rauhanvaltuuskuntaan tuli edustus kaikista keväällä 1919 valitun itsenäisen Suomen ensimmäisen eduskunnan puolueista. Valtuuskuntaan valittiin kokoomuslainen Juho Kusti Paasikivi puheenjohtajaksi, jäseniksi Alexander Frey ruotsalaisesta kansanpuolueesta, Väinö Kivilinna maalaisliitosta, Väinö Tanner ja Väinö Voionmaa sosiaalidemokraateista, Juho Vennola edistyspuolueesta ja Rudolf Walden sitoutumattomana oikeistolaisena. Lisäksi matkaan lähti joukko “erityisavustajia”, joilla tuli olemaan tärkeä rooli yhteydenpidossa neuvottelijoiden ja maan hallituksen välillä sen ajan alkeellista tekniikkaa hyödyntäen. Suomalainen rauhanvaltuuskunta lähti Helsingistä 9.6.1920 laivalla Tallinnaan ja sieltä edelleen junalla Tarttoon.

Venäjän valtuuskuntaan kuuluivat Jan Antonovitš Berzin (oikealta nimeltään Jānis Bērzinš-Zimeilis) puheenjohtajana ja Platon Mihailovitš Keržentsev, Nikolai Sergejevitš Tihmenev, Aleksandr Aleksandrovitš Samoilo ja Jevgeni Andrejevitš Behrens jäseninä. Heistä Samoilo ja Behrens olivat osallistuneet jo Rajajoella käytyihin aseleponeuvotteluihinkin. Kaikesta päätellen varsinkin valtuuskunnan johdolla oli suora yhteys maan hallitukseen.

Suomalaisten neuvottelijoiden tavoitteet ja taustavoimat

Suomalaisten neuvottelijoiden taustavoimia kotimaassa olivat tasavallan presidentti Ståhlberg, pääministeri Erich ja ulkoministeri Holsti. Rauhanvaltuuskunta koostui samoista henkilöistä, jotka olivat olleet mukana komiteassa, joka oli valmistellut Suomen rauhanehdot. Neuvotteluja tulivat hankaloittamaan jo komiteassakin näkyneet erimielisyydet Itä-Karjalan, lähinnä Repolan ja Porajärven liittämisestä Suomeen. Äärimmäiseksi kompromissiksi oli ajateltu väestön kansanäänestystä kuulumisesta Suomeen tai Venäjään. Ulkoministeri Holstin ajatukset tulevasta itärajastamme olivat suureelliset: itäraja linjalle Laatokka-Syväri-Ääninen- Vienanmeri. Petsamo ja koko Kuolan niemimaa tuli saada Suomelle. Ajatuksia Inkerinmaan, esimerkiksi Kirjasalon liittämisestä Suomeen pidettiin epärealistisina Pietarin (silloin Petrograd) läheisyyden vuoksi. Inkeriläisten kulttuuriautonomiaa päätettiin suositella.

Rauhanneuvotteluja tulivat häiritsemään merkittävästi valtuuskunnan keskeisten jäsenten, lähinnä Paasikiven ja Tannerin lähes täydellinen epäluottamus tehtävän antajia eli maan hallitusta ja aivan erityisesti sen kokemattomana pidettyä, nuorta ulkoministeri Holstia kohtaan. Pääministeri Erich ei myöskään nauttinut erityistä luottamusta, ja presidentti Ståhlbergin pysytteleminen taka-alalla koettiin ongelmaksi.

Neuvottelujen kulku

On toivotonta yrittää kuvat neuvottelujen monivaiheista kulkua ja edistymistä lyhyesti. Jos asiasta harrastunut lukija haluaa värikkään kuvauksen, siitä, mitä Tartossa ehkä tarkalleen ottaen tapahtui, kannattaa lukea Tuure Vierroksen mielenkiintoinen romaani “Tarton tanssi”. On vaan syytä koko ajan  lukea sitä romaanina, ei historiadokumenttina, korkeintaan dokumenttiromaanina. Historialliset tosiasiat ja taustat näyttävät romaanissakin olevan paikallaan. Kirjailijan piikkiin menevät hänen kuvaamansa keskeisten neuvottelijoiden mielialat, ajatukset, puheet ja käyttäytyminen. Niiden osalta kuvauksen osuvuuden arvioikoon lukija. Antoisia lukuhetkiä!

Neuvottelut alkoivat Tartossa 12.6.1920. Kokouspaikaksi Viro oli tarjonnut tarkoitukseen hyvin sopivan Tarton yliopiston ylioppilaskunnan talon, jossa rauhanneuvottelut käytiin. Talo on edelleen restauroituna paikoillaan. Neuvotteluissa törmättiin heti alussa Rajajoen aseleposopimuksen kysymyksiin, joihin kuitenkin löydettiin vähitellen ratkaisut. Niinpä rauhansopimusta ennakoiden 13.8.20 vahvistettiin aselepo Suomen ja neuvosto-Venäjän välille. Näin olikin yksi kynnyskysymyksistä saatu ratkaistuksi. Suomenlahti avautui sen myötä myös venäläiselle merenkululle.

Neuvosto-Venäjän ja Puolan välisen sodan kehitys vaikutti neuvottelujen kulkuun. Kun bolsevikit aluksi menestyivät, se näkyi heidän asenteissaan neuvotteluissa. Kun neuvotteluissa ei edistytty, pidettiin niissä heinäkuun jälkipuoliskolla kahden viikon tauko, jonka aikana valtuuskunnat kävivät kotimaissaan hakemassa uusia ohjeita. Kun sitten bolsevikkien onni Puolan sodassa kääntyi, he olivat vähitellen halukkaampia kompromisseihin. Länsivaltojen lopulta vesittynyt hanke Venäjän ja sen reunavaltioiden väliseksi rauhankonferenssiksi Lontoossa häiritsi myös tietyssä vaiheessa neuvottelujen kulkua, kun bolsevikit halusivat lykätä päätöksiä esittäen niiden siirtämistä konferenssin ratkaistaviksi.

Vaikeita talouskysymyksiä

Neuvottelujen jatkuessa tuli ratkaistaviksi merkittäviä talouskysymyksiä. Mikä oli valtakunnasta irtautuneen Suomen osuus tsaarin Venäjän kansainvälisistä veloista? Niitä erilaisilla valuuttakursseilla laskettaessa Suomi näytti aluksi joutuvan suuren velkaosuuden maksajan rooliin. Entä kenelle kuuluivat vallankumouksen ja sodan pyörteissä Suomen alueelle jääneet molemmille osapuolille kallisarvoiset laivat ja muu omaisuus? Talouskysymyksistä päästiin kuitenkin neuvottelujen loppua kohden Suomen kannalta hyväksyttäviin ratkaisuihin. Vapauduimme pelottavista taloudellisista velvoitteista, eikä Suomi ei siten joutunut osallistumaan Venäjän vanhojen velkojen maksamiseen mitenkään. Koska maiden välillä oli vallinnut sotatila, jonka neuvottelujen osapuolet myönsivät, periaatteessa kaikki Suomeen jäänyt venäläinen omaisuus oli katsottava sotasaaliiksi ja siten Suomelle kuuluvaksi. Niinpä Suomi sai pitää hyvänään esimerkiksi kaikki tsaarin Venäjän sotalaitoksen rakennukset ja linnoitukset sekä maahamme jääneen kaluston.

Aluekysymykset olivat lopulta ratkaisevia

Aluekysymykset olivat yksi vaikeimmista sovittavista alueista. Itärajan kulku oli myös Suomen sisäinen ongelma. Halu varmistaa Petsamo Suomelle yhdisti valtuuskuntaa. 1864 Aleksanteri II oli luvannut sen Suomelle korvaukseksi Suomen suuriruhtinaskunnan Venäjälle luovuttamasta Siestarjoen Venäjän sotateollisuudelle tärkeästä alueesta. Asiasta tehtiin silloin sopimus, joka oli vuosien mittaan unohtunut. Suuriruhtinaskunnan ja emämaan rajat kun eivät käytännössä olleet kovin tärkeitä.

Suomen itsenäistymisen alkuvaiheessa Lenin kuitenkin vahvisti suomalaisille nuo Suomen suuriruhtinaskunnan rajat, mutta Petsamosta jouduttiin kuitenkin vielä neuvottelemaan ankarasti. Itä-Karjalan kysymys jakoi porvarien ja vasemmiston mielipiteet Suomessa ja niin myös rauhanvaltuuskunnassa. Porvarien iskulause oli “lyhyt raja, pitkä rauha”. Repola ja Porajärvi olivat heimosotien aikana käytännössä Suomen miehittämiä 1918-19. Valtuuskunnan vähimmäistavoitteena oli kansanäänestys niiden Suomeen liittymisestä. Ennen rauhanneuvotteluja oli Itä-Karjalaan bolsevikkien toimesta perustettu Karjalan Työkansan Kommuuni vastavedoksi suomalaisten laajentumispyrkimyksille. Inkerinmaan suhteen ei kuitenkaan haluttu vaatia muuta kuin kulttuuriautonomiaa.

Jotta neuvottelujen venyessä lopulta päästäisiin sopuun, suomalaisten tavoitteeksi hahmottui Petsamon varmistamiseen tähtäävä neuvottelutaktiikka. Itä-Karjalasta luovuttiin ehdolla, että sinne varmistettaisiin kulttuuriautonomia. Kumpikaan osapuoli ei silloin vielä voinut nähdä esimerkiksi Petsamon alueen mineraalirikkauksien merkitystä. Suomelle kysymys Petsamosta oli ennen muuta taloudellinen ja merkitsi ennen muuta vapaata pääsyä Jäämerelle, missä kalastus ja vasta myöhemmin kauppamerenkulku olivat meille tärkeitä. Bolsevikit puolestaan halusivat varjella Itä-Karjalaa maailmansodan aikana rakennetun Muurmannin radan turvallisuuden vuoksi. Aivan oikein historian myöhempää kulkua ajatellen, tietysti.

Miten sopimus lopulta syntyi?

Sopimuksen syntyyn vaikuttivat ennen muuta puheenjohtaja Paasikiven ja erityisesti Tannerin yksityiset yhteydenotot bolsevikkien johtaviin neuvottelijoihin. Tanner toimi näissä “sooloiluiksikin” jälkikäteen tulkituissa salaisissa neuvonpidoissa yleensä Paasikiven hyväksymänä. Tannerille hänen ja  Voionmaan sosiaalidemokraattinen “alaryhmä” oli myös tärkeä tuki. Oikeistopiireissä Tannerin toimintaa pidettiin lähes maanpetoksellisena, kun asiasta saatiin jälkeenpäin vihiä. Tärkeintä oli kuitenkin lopputulos, vaikka tyylipisteitä ei ehkä kaikilta herunut. Suomen tulevan kehityksen kannalta tärkeä rauhansopimus syntyi, ja se loi perustan maailmansotien välisen ajan kestävälle rauhallisen kehityksen jaksolle. Sinä aikana rakennettiin se demokraattinen ja taloudellisesti vahvistunut Suomi, joka kesti aluksi hyvinkin yksimielisenä vaikeat sotien vuodet.

Mitä Tarton rauhasta seurasi?

Tarton rauha oli itsenäisen Suomen ensimmäinen rauha, eräänlainen valtion “syntymätodistus”. Rauha tehtiin itsenäisen Suomen ja bolsevistisen neuvosto-Venäjän välillä. Neuvostoliitto syntyi vasta 1922, ja se hyväksyi rauhan ehdot, kunnes se raskaan sisällissotansa jälkeen palasi ajatukseen tsaarin Venäjän  rajoista ja asemastaan suurvaltana Itämeren alueella.

Tarton rauha; Häpeärauha vai liian hyvä ollakseen kestävä?

Rauhansopimus syntyi 12.10.1920 ja se ratifioitiin 19.12.1920. Paasikiven mukaan rauhan ehdot olivat Suomen kannalta jopa liian hyvät, jotta ne voisivat kestää. Hän olisi ollut valmis luopumaan tietyistä alueista Karjalan kannaksella silloisen Petrogradin turvallisuuden hyväksi. Paasikivi oli realisti ja opportunisti, joka teki välttämättömyydestä hyveen.

Karealisteille Tarton rauha oli “häpeärauha”, koska Repolan ja Porajärven asukkaille luvattu liittäminen Suomeen ei toteutunut. Kompromissina Suomi luopui aluetavoitteistaan Itä-Karjalassa. Vastalauseeksi rauhanehdoille suomalainen nimismies Bobi Siven ampui itsensä. Saattoi olla, että Tannerin Tarton neuvottelujen aikana harjoittama “saladiplomatia” oli ratkaissut  Repolan ja Porajärven kohtalon.

Tarton rauhassako uuden sodan siemen?

Vastapuolemme Tartossa, bolsevikit eli Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta joutui heikkouden tilassaan solmimaan Suomen kanssa rauhansopimuksen Tartossa 1920. Rauha tarvittiin, koska oltiin käytännössä oltu sodassa, jota tosin kumpikaan osapuoli ei ollut julistanut. Suomen eduksi toimi bolsevikkien tarve saada rauhoitettua koillinen rintamasuunta maassa riehuvassa verisessä sisällissodassa. Rauha syntyi Tartossa kovan väännön jälkeen meidän kannaltamme varsin hyvin ehdoin, vaikka jotkut suuremmasta Suomesta haaveilleet pitivätkin sitä häpeärauhana. Saimme Tarton rauhassa vahvistettua itsellemme ns. vanhan Suomen alueet erityisesti Karjalan kannaksella. Petsamokin liitettiin Suomeen vanhaan 1860 –luvun sopimukseen vedoten.

Bolshevikkineuvottelijoilla, sen enempää kuin omillammekaan, ei tietenkään voinut silloin olla käsitystä Petsamon todellisesta tulevasta arvosta. Petsamon nikkelihän löydettiin vasta myöhemmin. Siitä tulikin sitten aikaa myöten kansainvälinen mielenkiinnon kohde, kun nikkelin arvo sotateollisuuden raaka-aineena nousi toisen maailmansodan lähestyessä.

Älkäämme unohtako, että Vladimir Putin perusteli Krimin haltuunottoa toteamuksella, että “siinähän me vain korjasimme aikaisemman virheemme” viitaten neuvostoaikana tapahtuneeseen Krimin luovutukseen Ukrainalle. Se nosti kieltämättä hyytäviä ajatuksia sotahistoriasta harrastuneen mieleen. Mitäpä muuta Neuvostoliitto oli tekemässä aloittaessaan talvisodan …

Göran Lindgren

Lähteitä:

Vierros, Tuure: Tarton tanssi. Uusi kirjakerho. Gummerus 1975

Lehtinen, Lasse: Tanner. Itsenäisen Suomen mies. Otava 2017

FT Jussi Niinistö. JP 27:n Perinneyhdistyksen esitelmätilaisuus Töölöntorin auditorio 23.1.2020

Volanen, Risto: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Otava 2017

Jääskeläinen, Mauno: Itä-Karjalan kysymys. WSOY 1961