Majurit matkalla – Lapin sota & Lofootit

Koronakesä muutti monen lomailijan suunnitelmia. Niin myös kirjoittajan.  Jalkapallon EM-kisamatka siirtyi vuodella, kuin myös osallistuminen ensikertaa Nijmeigen-marssitapahtumaan.  Kevät oli sujunut marssiharjoitellen ja pääkaupunkiseudun sotahistoriaan, etenkin Viaporin maalinnoitukseen samalla tutustuen. Kävelyretkillä oltiin kolmen, samassa kh-porukassa olevan majurin voimin ja siellä syntyi ajatus tutustua paremmin itsellemme tuntemattomampaan Lapin sotaan. Reissussa yhdistyisi myös vaeltaminen luonnossa ja 20 v ajan päässä pyörinyt ajatus vierailla Lofooteilla. Reissuumme 19.–28.7. osallistui pioneeri- (Jukka Rusila) ja tykistömajurista (Jyri Vilamo) koostuva kaksikko.

Internetin avulla tehtiin ennen reissua kattava suunnitelma niin sotahistoriaan, kuin vaellukseen liittyvistä kohteista. Ajoreitti pohjoiseen kulkisi Torniojokilaaksoa pitkin ja raja Norjaan ylitettäisiin Kilpisjärvellä. Paluumatkan reitti jäi vielä auki koronatilanteen vuoksi. Suunnitelmana oli kuitenkin “oikaista” Ruotsin kautta takaisin, mikäli se koettaisiin riittävän turvalliseksi vaihtoehdoksi.

Su 19.7. lähtö

Muutaman kuukauden valmistelujen jälkeen koitti lähtöpäivä. Lähtöpisteenä oli rakennus, jossa toimi Insinööritoimisto Ratas sotavuosina. Kyseinen yrityshän toimi suomalaisten SS-miesten värväystoimistona. Lähtöpaikka valikoitui ihan käytännön syistä, sillä kirjoittajalla on siellä autopaikka, mitään symboliikkaa ei siis haettu.

Ensimmäisen päivän tavoitteena oli saavuttaa Kemi/Tornion tasa. Muutaman taukopysähdyksen jälkeen saavuimmekin iltapäivästä Ouluun, jossa meitä oli vastassa RUL:n entinen toinen vpj, Sampo Puoskari. Hän oli kuullut matkastamme ja tarjoutui esittelemään sotahistoriallisia nähtävyyksiä Oulun seudulla. Olimme itse onnistuneet löytämään hänellekin entuudestaan kaksi tuntematonta kohdetta. Tehokaan kaksituntisen aikana vierailimme kuudessa eri kohteessa. Lapin sotaan näistä liittyi tiiviisti Lapin sodan Tornion maihinnousun lähtöpaikka ja siitä kertova muistomerkki.

Oulu jätettiin illan lähestyessä taakse, mutta me emme lopettaneet vielä. Kemin seudulla tutustuimme Olhavan ja Karihaaran taistelujen muistomerkkeihin. Olhavan sillan taistelussa joukot avasivat ensimmäistä kertaa täysimittaisen tulen toisiaan vastaan, joista aiheutui ensimmäiset sodan uhrit. Karihaaran taistelussa suojeltiin taas Kemin tehtaita ja näissä verisissä taisteluissa 59 suomalaista soturia antoi henkensä. Majurikaksikkomme päätti yöpyä Kemissä ja rantaravintolassa nautitun ruokailun jälkeen katsastettiin iltakävelyn muodossa sankarihautausmaa ja Kemin komea ja korkea (13krs) kaupungintalo, jota saksalaiset yrittivät turhaan räjäyttää nurin.

Ma 20.7.

Heräsimme aamuun Hotelli Merihovissa, joka tarjoaa mielestämme tyylikästä 40/50-luvun nostalgista tunnelmaa. Hotelli on valmistunut heti sodan jälkeen vuonna –49. Kekkonen vieraili siellä usein ja siitä olivat todisteena lukuisat valokuvat seinillä. Automme keula suunnattiin kaupassa tehdyn varustäydennyksen jälkeen kohti Torniota, jonne maihinnousu tapahtui Röytän satamassa. Itse satama on tehdasaluetta, jonne ei ole pääsyä (yritimme kyllä). Muistomerkit onkin sijoitettu sinne johtavan tien varteen. Näistä parhaiten toteutettu oli (tietenkin) tykkimiesten toteuttama. Se sijaitsi paikalla, jossa Lapin sodan ensimmäiset suomalaiset tykistönlaukaukset ammuttiin.

Parhaan tästä teki se, että muistomerkin lisäksi paikalla oli kattava selostus taisteluista sekä kartta niihin liittyen. Nämä muuten puuttuvat pääosin useimmilta muistomerkeiltä. Norjassa esim. Narvikin taisteluihin liittyvillä muistomerkeillä asia oli hoidettu esimerkillisen hyvin ja samalla konseptilla. Seikka, joka kannattaisi huomioida ja mikä olisi parannettavissa myös jälkikäteen. Toinen havaittu puute oli opasteet muistomerkeille. Valitettavan monesta ne puuttuvat ja yksikin löydettiin keskeltä pusikkoa avuliaan lähiasukkaan avulla.

Verisimmät taistelut (satoja uhreja) käytiin Ala-Raumon alueella. Yksi kohteista oli paikalla olleen yhdistetyn maantie- ja rautatiesillan räjäytyksestä kertova muistolaatta. Nyt paikalla oli rautatiesilta ja vieressä erillinen maantiesilta. Sillan muuten räjäyttivät suomalaiset pioneerit. Torniossa katsastettiin sankarihautausmaa sekä muita sotiemme aikaisia muistomerkkejä.

Matkalla kohti Kilpisjärveä oli vielä stopit Turtolan poltetun (saksalaiset) kirkon paikalla, Aavasaksan näkötornilla, sekä Muonion taistelujen muistomerkillä. Luonnollisesti katsastimme molempien kirkkomaiden sankarihaudat. Hieman ennen Kilpisjärveä, löytyy Lapinsodan suurin linnoitus – Sturmbock asemat, jonne saksalaiset rakensivat kymmeniä kilometrejä pitkän puolustuslinjan turvaamaan vetäytymistään Norjaan. Puolustusasemissa oli 800 konekivääriä, 100 kranaatinheitintä, yli 160 tykkiä ja ammusvarasto koko talven tarpeiksi. Rakentamisesta vastasivat pääosin neuvostoliittolaiset ja puolalaiset sotavangit. Heidän kohtalostaan on spekuloitu aika ajoin mediassa ja väläytelty jopa saksalaisten tekemiä joukkoteloituksia. Myöhemmin reissullamme Norjan puolella kävi kyllä selkeästi ilmi, että nälänhätä ja heikot olosuhteet (kylmyys, puuttuvat varusteet) olivat pääsyynä. Mistään joukkoteloituksista ei ole löytynyt todisteita.

Maanteidemme korkeimmalla kohdalla Muotkatakkavaarassa sijaitsee myös muistolaatta ja paikka, josta sodan viimeiset suomalaiset tykinlaukaukset ammuttiin huhtikuussa 1945. Pitkän päivämatkan jälkeen etsimme majoituksen Kilpisjärveltä ja kävimme ihastelemassa Tshahkal-putouksia, sekä patikoimme pilvisen Saanatunturin huipulle illan jo tullessa.

Ti 21.7.

Kaksi ensimmäistä päivää oli nautittu pääosin aurinkoisesta kelistä. Tiistai valkeni pilvisenä ja sateisena. Aikataulusyistä hyppäsimme Malla -nimiseen vesibussiin, joka kuljetti meidät Kilpisjärven yli, 3 km päähän kolmenvaltakunnanrajasta. Tällä rajapaalullahan on otettu ikoninen kuva sotureistamme nostamassa Suomenlippua pystyyn merkiksi siitä, että viimeinenkin saksalainen sotilas oli poistunut maastamme, tätä oli hyvä juhlistaa jaloviinaryypyin näin reilu 75 v myöhemminkin!

Maittava keittolounas nautittiin Kilpisjärven retkeilykeskuksessa ja ennen rajanylitystä Norjan puolelle pysähdyimme kahdella muistolaatalla. Ensimmäisessä muisteltiin Lapinsodan päättymistä ja siihen liittyviä viimeisiä laukauksia. Toinen oli muistona Kilpisjärvenpamauksesta. Tapahtuma, joka liittyy jääkäreihimme vuonna 1916. Tähän tarinaan kannattaa tutustua vaikkapa Wikipediasta. Ainesta olisi vaikka seikkailuelokuvaan!

Näin saimme päätökseen Lapin sota -teemalla kulkeneen matkamme ensimmäisen osan. Kaksikkomme kuva ja ymmärrys tästä Suomen viimeisestä (toivottavasti) käymästä sodasta syventyi huomattavasti. Vaikka pääkohdat olivatkin hallussa, niin nyt yleiskuva selkiintyi ja moni tapahtuma asettui paremmin aikajanalla paikalleen.  Sotahistorialliset kohteemme eivät tähän kuitenkaan loppuneet. Matkamme toisessa osassa kerromme Narvikin hurjista taisteluista huhti-kesäkuussa 1940, sekä monesta muusta kiinnostavasta kohteesta.

Ti 21.7.

Norjaan saavuimme iltapäivän puolella ja kohteena oli Narvik. Sääennusteet lupailivat lähipäivien olevan sateisia ja muutimme lennosta matkasuunnitelmaa. Halusimme jättää Lofoottien vuorivaellukset parempiin säihin. Matkalla Narvikiin meidät pysäytti ensimmäisen kerran tiellä ollut kyltti “Narvik 1940” muistokyltti. Paikalla selvisi, että Ympäri Narvikia (vajaan 100 km säteellä) on puolentusinaa muistomerkkiä Narvikin taistelusta huhti-kesäkuussa 1940, jolloin Norjan kohtaloa ratkaistiin. Tässä kohtaa molemmat tunnustivat, että vaikka tiesimme tuolla seuduilla käydyistä taisteluista jotain, niin tietomme olivat pahasti vajavaiset. Seuraavat päivät toisivat muutoksen tähän!

Nämä muistomerkit oli toteutettu erittäin hyvin ja samalla konseptilla. Paikalla olevissa infotauluissa oli usealla kielellä lyhyet kuvaukset, muutama niihin liittyvä valokuva, sekä karttapohja. Näin satunnainen ohikulkija saa kompaktissa paketissa tiiviin mutta informatiivisen käsityksen siitä, mistä oli kyse.

Narvikissa on muutamien muistomerkkien lisäksi aihetta käsittelevä, hyvin toteutettu sotamuseo. Saksalaiset olivat jo saaneet haltuunsa Etelä-Norjan, mutta tilanne oli vielä avoin pohjoisessa, minne kuningaskin oli paennut. Liittoutuneet saapuivat omien intressiensä (Kiirunan rautamalmivarat) vuoksi apuun. Parin kuukauden taistelujen jäljiltä Narvikin edustalla lepää 64 alusta hyisessä merihaudassa, 86 lentokonetta tuhoutui ja noin 8500 sotilasta sai surmansa. Mistään pikkurähinästä ei siis ollut kyse! Liittoutuneet (brittejä, puolalaisia, sekä Ranskasta mm. muukalaislegioona) olivat lopussa lähellä voittoa ja olivat jo vallanneet Narvikin saksalaisilta takaisin. Samaan aikaan heikko sotamenestys Ranskassa sai kuitenkin sodanjohdon vetämään joukot pois ja norjalaiset jäivät yksin. Kuningas pakeni Englantiin ja Saksa sai haltuunsa loputkin Norjasta. Suurimmillaan Norjassa oli n.450.000 saksalaista sotilasta.

Ke 22.7.

Keli oli edelleen kosteahko ja päivän ensimmäinen kohde oli saksalaisten sotilaiden hautausmaa.  Viimeisen leposijansa oli saanut moni taistelija. Narvikin pohjoispuoleisen vuonon perukalla on saksalaisen hävittäjä Georg Thielen hylky. Laiva ajettiin vuononrantaan sen ollessa uppoamisvaarassa. Näin n.2.500 henkeä säilyi muihin taistelutoimiin. Hylky lepää kyljellään rannassa mutta aivan lähelle ei pääse voimalarakennuksen ja vuorelta syöksyvän vesivirran takia. Näissä jylhissä maisemissa lepää kymmenittäin laivanhylkyjä.

Seuraava kohde oli suositus ystävältä ja tykkimiehelle pakollinen kohde. Teki se kyllä vaikutuksen pioneerimme myös! Adolfs kanonen oli saksalaisten suurin (406 mm) sodanaikainen rannikkotykki. Erikoisammuksella pisin kantama oli 53km. Kaikkiaan näitä valmistettiin 12kpl, joista 7 sijoitettiin Norjaan ja 4kpl Ranskaan. Ranskaan sijoitetut olivat aluksi koekäytössä Gdanskin lähettyvillä. Nämä Trondenesissa sijaitsevat neljä ovat ainoat säilyneet, joista tämä yksi on museoitu ja periaatteessa toimintakunnossa. Alun perin tykit oli tarkoitettu taistelulaivoihin mutta niitä ei koskaan rakennettu. Tykit toimivat osana Hitlerin Atlantin-valli ketjua ja suojasivat Narvikin tärkeää sotasatamaa. Tarkkaavainen lukija voi kysyä, missä yksi puuttuva tykki on? Oppaamme mukaan sen piti tulla Norjaan mutta se katosi kuljetuksen aikana. Meille jäi tarinan todenperäisyys epäselväksi, ja se miten kyseisen kokoisen tykin voi ylipäätään hävittää! Pelkkä putki painaa n. 150 tonnia.

Kohteesta kiinnostuneille tiedoksi, että paikka on varuskunta-alueella ja vierailua varten pitää ilmoittautua vähintään 24 h ennen. Ainakin kesäaikaan tuo näytti suositulta eli mekään emme heti päässeet haluamallemme vierailuajalle. Koronan vuoksi ryhmäkokoja oli rajoitettu. Valokuvaus alueella oli sallittu tiukasti vain museoalueella ja tätä oli valvomassa koko ajan kaksi sotilaspoliisia. Mitään sellaista emme kyllä nähneet, mitä ei esim. Google Earthin kautta näkisi jopa paremmin. Illaksi pääsimme vihdoin Lofooteille.

To 23.7.

Vihdoin Lofooteilla! Sää oli edelleen sitä itseään, joten saariryhmän pääkaupungissa Svolværissa sijaitseva pieni, mutta tavarantäyteinen sotamuseo tarjosi hyvän aloituksen päivälle. Museossa oli vaikuttava kokoelma erilaisia univormuja ja muuta pienesineistöä. Erityisen vaikutuksen tekivät natsiaiheiset joulukoristeet. Esillepanossa ja monikielisyydessä olisi ollut paljon parantamisen varaa mutta asian pelasti se, että tavaroiden ympärille oli kirjoitettu erittäin mielenkiintoisia tosikertomuksia. Näihin tutustumalla syntyi täydentävää kuvaa Pohjois-Norjassa käydyistä taisteluista ja Lofoottien merkityksestä niissä. Saariryhmä oli sangen keskeinen monessakin mielenkiintoisessa tapahtumassa ja kuten myöhempinä päivinä huomasimme, oli pieniä sotamuistomerkkejä siellä täällä.

Saarelle oli sijoitettuna kymmeniä rannikkopuolustus ja -tykistöasemia. Otimme eräästä karttakuvasta itselle kännykkäkuvan ja päätimme lähteä tutustumaan muutamiin niistä pääkaupungin liepeillä ja keskustassa. Mitään tykkejä ei niissä enää ollut edes muistomerkkinä mutta rakenteita ja bunkkereita löytyi kyllä. Näihin ei ollut mitään opasteita ja neljäkymmentäluvun karttakuvan vertaaminen tämän päivän täyttömaalle rakennettuun kaupunkiin aiheutti mukavaa haastetta. Hyvin löytyivät ne kolme kohdetta, joissa vierailimme pienen etsinnän jälkeen. Illan ohjelmassa oli lisäksi ensimmäisen vuoren huiputus.

Pe-Su 24.–26.7.

Sään parannuttua keskityimme vuorivaelluksiin ja Lofoottien erittäin kauniiseen luontoon tutustuen. Ajoimme saareen päähän asti eli Å:hon. Lisäksi kävimme Unescon maailmaperintökohteena olevassa kalastajakylässä sekä viikinkimuseossa. Molemmat ehdottomasti käynnin arvoisia. Saariryhmä menee heittämällä top10 hienoimpiin matkakohteisiin, joissa olemme käyneet. Vahva suositus jokaiselle, jota jylhät maisemat kiinnostavat! Lofooteilta puuttuvat hyttyset tekevät vierailusta myös siltä osin miellyttävän.

Sunnuntai-iltapäivänä oli aika kääntää keula kohti kotia. Edessä olisi vielä n.1500 km ajoa. Olimme päättäneet suunnata reittimme Kiirunan kautta. Ruotsin rajan tuntumasta löytyi vielä viimeinen Narvikin taistelua käsittelevä muistomerkki.  Välttääksemme kontaktit paikallisten kanssa päätimme nukkua yömme teltassa ja ruokatarpeiden suhteen olimme myös omavaraisia. Tulevalla museovierailulla pidimme 2 m etäisyyttä muihin ryhmässämme.

Porjuksen kylästä 7 km päässä sijaitsevalta pikkutieltä löytyy keskeltä suota 2 km kävelyn jälkeen brittiläisen pommikone Lancasterin, “Easy Elsien” jäännökset. Tämä kone osallistui lokakuun -44 lopussa yritykseen upottaa taistelulaiva Tirpitz. Skotlannista lähtenyt 36 koneen laivue sai vastaansa ankaraa ilmatorjuntaa ja Easy Elsie sai osumia kahden moottorin vaurioituessa. Koska lento takaisin Pohjanmeren yli ei ollut mahdollista, teki kapteeni päätöksen ja suuntasi Ruotsiin. Pakkolasku onnistui ja miehistö pääsi myöhemmin palaamaan takaisin kotimaahansa jatkamaan taisteluja.

Ma 27.7.

Heräsimme aurinkoiseen aamuun Bodenin tykistön ampuma-alueen kupeesta, järven rannalta. Pauketta ei kuulunut ja tykistöupseerikin sai nukuttua levollisin mielin. Kohteemme oli Bodenin linnoitus. Boden oli vuoteen 1997 asti ulkomaalaisilta kielletty kaupunki. Ympärillä oleville tuntureille on rakennettu 5 linnoitusta 1900 luvun alussa Venäjän/Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan tilanteessa, jossa Suomelle on jo käynyt huonosti. Tämä oli ruotsalaisten Salpalinja! Yksi näistä on museoitu ja sinne pääsee opastetulle vierailulle. Täälläkin ennakkoilmoittautuminen on tarpeen. Linnoitukset rakennettiin majoittamaan jopa 25.000hlö ja toimimaan 3kk omavaraisesti taistelutilanteessa. Tunturin sisään on rakennettu kokonaisen kaupungin toiminnot sairaaloineen päivineen.

Bodenin lähiseudulla olisi useita muitakin mielenkiintoisia kohteita mutta aikataulu ei antanut tällä kertaa periksi kuin tutustua yhteen niistä – Kalix-linjaan kuuluneeseen Siknäsfortetiin (rakennettu 50-luvulla). Hiekkaisen mökkitien perukoilta, lähellä Perämeren rantaa, löytyy tykistöasemat, jotka oli varustettu entisillä laivatykeillä (152 mm). Kohde oli koronan vuoksi kesällä 2020 kiinni mutta yksi tykkitorni oli jätetty tarkoituksella avoimeksi, joten omatoiminenkin tutustuminen onnistui. Ruotsi oli linnoittanut ja varustanut Bodenin ja sen lähialueet todella vahvasti kylmänsodan aikaan. Toisin on tänään. Nämä linnoitteet poistettiin vanhentuneina 90-luvun alussa ja tilalle ei ole ymmärtääkseni tullut juuri mitään. Vanha sanonta: ”Ruotsin paras puolustus on Suomi”, pitää paikkansa tänäkin päivänä!

Ti 28.7.

Aamuyöllä kello 02.00 saavuimme takaisin lähtöpaikkaamme. Reissu oli todella hieno monellakin tapaa, eikä vähiten hyvän matkaseuran vuoksi. Paljon nähtiin ja vielä jäi nähtävää jollekin toiselle reissulle.  – Teksti ja kuvat: Jyri Vilamo.