Viron vapaussota ja Suomi

Ajatus itsenäisyydestä virisi Virossa selvästi myöhemmin kuin Suomessa, vasta vuoden 1917 lopulla. Syynä olivat pitkäaikaisen isäntämaan, silloin bolsevistisen Venäjän sekavat olot, jotka levisivät myös Viroon ja muualle Baltiaan. Puunainen terrori riehui myös näissä suuren, hajoamistilassa olevan valtakunnan reunavaltioissa. Siitä pahasta tilanteesta piti päästä!

Viron vapaussodan taustoista

Virossa annettiin julistus itsenäisyydestä 24.2.1918. Tilanne oli kuitenkin kehittynyt hankalaksi, koska I maailmansodan lopulla Saksa koetti kaikin keinoin päästä eroon kahden rintaman sodastaan kukistamalla heikon Venäjän. Se halusi keskittää kaikki voimansa länsirintamalle ja varmistaa siellä voittonsa pitkään jatkuneen asemasodan jälkeen. Siihen Saksalla oli vielä hyvä mahdollisuuskin, sillä vallankumouksen ja bolsevistisen vallankaappauksen kokenut Venäjä oli todella kuin huojuva korttitalo. Sen armeija oli hajoamistilassa, kuriton ja lopen väsynyt sotaan.

Tässä tilanteessa Viro ja muu Baltia joutuivat kahden suurvallan puristukseen. Idästä levittäytyi punainen terrori, lännestä ja etelästä saksalaiset joukot. Niinpä Viron itsenäisyysjulistus jäi aluksi käytännössä vaille toteutumista, kun saksalaiset tosiasiallisesti miehittivät maan Narva-jokilinjaa myöten heti itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Kun Suomikin vielä eli kevättalvesta aina marraskuun 1918 loppuun “saksalaista vaihettaan”, keisarillinen Saksa oli onnistunut luomaan itärintamalleen Venäjää vastaan hallinnassaan olevan reunavaltioiden suojavyöhykkeen aina Jäämereltä Mustalle merelle.

Vasta Saksan koettua länsirintamallaan tappion Suomessa tapahtui suunnanmuutos, ja alkoi kehitys kohti länsimaista demokratiaa. Virossa itsenäisyyden aika alkoi käytännössä vasta samaan aikaan. Saksan joukot vetäytyivät Suomesta ja vähitellen Virostakin, ja Virossa alkoi Neuvosto-Venäjän uhan aika. Bolsevikit alkoivat vyöryttää maailmanvallankumoustaan kohti länttä tavoitteenaan heikkouden tilassa horjuva Saksa, josta löytyi vallankumoukselle otollista maaperää. Niin alkoi Virossa sota, jota toisin kuin Suomessa, kutsuttiin ja kutsutaan yksiselitteisesti vapaussodaksi.

Marras-joulukuussa 1918 Virossa oli hätä suuri. Omaa kunnon armeijaa ei ollut, ja monet virolaiset kannattivat punaisia. Suurpolitiikkakin astui kuvaan, kun Itämerelle purjehti vahva englantilainen laivasto-osasto, jolla oli kaksi tehtävää: sen tuli toisaalta varmistaa saksalaisen vallan päättyminen Itämerellä, toisaalta tukea Venäjällä riehuvassa sisällissodassa valkoisia kenraaleja. Laivasto-osasto tukeutui vuoden 1918 lopussa Tallinnaan. Se tuki monin tavoin Viroa sen taistelussa punaisia vastaan.

Suomesta pyydettiin apua ja sitä myös tuli!

Hädänalaisessa tilanteessaan Viro lähetti avunpyyntöjä lähinaapureilleen Ruotsille, Tanskalle ja Suomelle. Ensin mainituista herui lähinnä myötätuntoa ja pieniä vapaaehtoisryhmiä. Suomessa avunpyyntöihin suhtauduttiin monista syistä suopeammin. Virallista sotilaallista apua ei siinä tilanteessa uskallettu antaa, mutta vapaaehtoisten värväys käynnistyi valtiovallan hyväksymänä nopeasti. Viron itsenäisyyden puolustaminen katsottiin meillä osaksi Suomen itsepuolustusta. Suomessa perustettiin Viron Avustamisen Päätoimikunta (VAP), ja vapaaehtoisia alkoi kertyä nopeasti. Suomen hallitus möi myös Virolle aseita ja lainasi sille rahaa, jonka virolaiset vastoin suomalaisten ennakko-odotuksia maksoivat 1920-luvulla takaisin.

Viroon lähtevistä vapaajoukoista tuli suuri joukkoliike. Kaiken kaikkiaan noin 3.700 vapaaehtoista lähti, yli puolet heistä oli todella nuoria miehiä, 16- 20- vuotiaita, koko joukon keski-ikä noin 21 vuotta. Kokeneita jääkäreitämme oli mukana noin 70. Joukko oli varsin kirjava, mukana aivan kokemattomiakin ja myös seikkailijoita. Vapaaehtoisille maksettiin jonkinlaista rahallista korvausta osallistumisesta, ja he solmivat määräaikaisen sopimuksen, jonka takarajaksi oli määritelty Viron vapautuminen punaisista. Maksajana oli Viron valtio, ei Suomi.

Ensimmäinen vapaajoukko

Vuosien 1918–19 vaihteessa matkaan lähti Suomesta majuri Martin Ekströmin johtama ensimmäinen vapaajoukko. Vastaanotto oli virallisesti lämmin, muuten hämmentynyt. Sotilaallinen tilanne oli hankala, sillä punaiset olivat edenneet syvälle Viron maaperälle, pohjoisessa noin 30 kilometrin päähän Tallinnasta. Niin Latviassa kuin Liettuassakin käytiin samaan aikaan vapaussotaa. Ekströmin joukko, jonka vahvuus oli aluksi vain runsaat 500 miestä, lähti hyökkäämään kohti itää suuntana Narva. Narvassa hallitsi Viron punainen “hallitus”, joka oli julistanut edustavansa koko Viron kansaa. Operaatioon liittyi rohkea maihinnousu Suomenlahden yli punaisten selustaan, jolloin Ekströmin joukko vahvistui. Punaiset väistyivät pakokauhun vallassa.  Punaisten “hallitus” häipyi Narvasta Ekströmin joukon lähestyessä vähin äänin, ja punaiset lyötiin tällä rintaman osalla täydellisesti. Voidaankin syystä puhua vuoden 1700 Kaarle XII:n voiton toisinnosta Narvassa.

Pohjan pojat

Toinen suomalainen vapaajoukko, virolaissyntyisen ja Suomen vapaussodassa menestyneen everstiluutnantti Hans Kalmin Pohjan Pojat suuntautui Etelä-Viroon aina Latvian rajalle saakka. Sekin menestyi hyvin, vaikka kohtasikin ankaraa vastarintaa. Erityisen raskaat taistelut riehuivat Valgassa Pajun kartanon omistuksesta. Punaiset lyötiin tälläkin suunnalla yhdessä virolaisten kanssa, ja maalis-huhtikuussa 1919 sodan akuutti vaihe alkoi olla ohi. Hans Kalm hamusi kuitenkin lisää voittoja, ja nyt jo hiukan vastahakoinen vapaajoukko johdettiin Latvian puolelle Marienburgiin, missä luvattiin olevan kovin kaivattua huoltoakin. Kalmin omapäinen Marienburgin operaatio osoittautui ainakin osittain turhaksi ja tappioitakin tuli.

Yritys luoda uusi johtotaso

Suomen silloinen valtionjohto, ja myös Viron armeijan ylipäällikkö Laidoner, halusivat saada itsenäisesti ja omapäisesti toimivan Kalmin jotenkin kontrolliinsa. Niinpä Viron Avustamisen Päätoimikunta (VAP) nimesi suomalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi Mannerheimin luottomiehen, kenraalimajuri Wetzerin. Laidoner vahvisti hänen tehtäväkseen Viron etelärintaman johtamisen. Yhteistyöstä Wetzerin ja Kalmin välillä ei kuitenkaan tullut mitään. Kalmin täysin omapäinen Marienburgin operaatio osoitti sen lopullisesti. Wetzerin mahdollisuudet kaatuivat myös virolaisten epäluottamukseen. Niinpä hän sai tarpeettomiksi osoittautuneine esikuntineen palata Suomeen.

Vielä kerran Pohjan Poikia tarvittiin, kun punaiset yrittivät hyökkäystä Kaakkois-Viron suunnasta. Petseristä. Setukaisten alueesta käydyt taistelut olivat raskaat ja viimeiset. Niiden jälkeen suomalaisten vapaaehtoisten kotiuttaminen tuli ajankohtaiseksi. Tappiot, sotaväsymys ja jatkuvasti vaivaava nälkä ja muu huollon puutteellisuus sekä paikoitellen leviävä kurittomuus vaikuttivat tähän. Vaikka kesän kynnyksellä 1919 Suomessa viriteltiinkin ajatusta uusista vapaaehtoisjoukoista, siitä luovuttiin, kun Viro näytti jo selviävän omillaan.

Hans Kalm koetti vielä monin tavoin elvyttää Pohjan Poikain henkeä ja rekrytoida vapaaehtoisia Pietarin suuntaan tapahtuvaan hyökkäykseen. Sille löytyi kyllä Virosta kannatusta ja osin myös Suomesta, mutta hankkeesta ei loppujen lopuksi tullut mitään. Viron suunnalta kyllä hyökättiin kohti Pietaria lähinnä inkeriläisten voimin valkoisten venäläiskenraalien johdolla. Joitakin suomalaisiakin oli mukana, mutta ongelmaksi muodostui se, että valkoiset kenraalit eivät hyväksyneet Suomen ja Viron itsenäisyyttä. Heidän ideanaan oli vain mahtavan tsaarin Venäjän palauttaminen. Hyökkäys eteni kuitenkin lupaavasti heikon bolsevistisen Venäjän alueella aina Pietarin porteille. Ratkaiseva tappio oli jo kerran haltuun saadun Suomenlahden eteläpuolella Kronstadtin tasalla sijaitsevan Krasnaja Gorkan (Yhinmaa) linnoituksen menettäminen.

Tilinpäätöstä

Mikä oli sitten suomalaisten vapaajoukkojen merkitys Viron vapaussodassa? Suomessa se nähtiin ratkaisevana, Virossa silloin suhteellisen vähäisenä. Suomen avun suurin merkitys oli varmaan sen nopeudessa ja oikea-aikaisuudessa. Sen psykologista merkitystä ei myöskään sovi vähätellä. Kun apu tuli juuri ratkaisevalla hetkellä, se vaikutti epäilemättä virolaisten omaan haluun taistella. Varsinkin Pohjois-Virossa se synnytti pakokauhun punaisten joukoissa.

Keväällä 1919 Virolla oli jo riveissä vahva, oma noin 75.000 miehen armeija, jonka päällystöstä suurin osa oli tsaarin Venäjän armeijassa oppinsa saaneita kokeneita johtajia. Merkittävällä osalla miehistöäkin oli sotakokemusta Venäjän palveluksessa.

Viron vapaussota päättyi Tarton rauhaan helmikuun 1920 alussa. Rauhan ehdot olivat Virolle hyvin edulliset. Se sai mm. kaistaleen maata strategisesti tärkeän Narvajoen itäpuolelta sekä etelästä nk. setukaisten alueen. Venäjä maksoi myös yllättäen merkittävän sotakorvauksenkin Virolle kullan muodossa.

Suomalaisten vapaajoukkojen esiintyminen Viron vapaussodassa oli siis aika lyhyt episodi. Vaikka se ei ehkä päättynytkään kaikin puolin kovin kunniakkaalla tavalla, Virossa on myöhemmin alettu muistaa ja arvostaa Suomen panosta taistelussa vapauden puolesta. Ensimmäinen esimerkki tästä olivat Suomeen jatkosodan aikana tulleet virolaiset vapaaehtoiset, Suomen Pojat, joiden komeana tunnuslauseena oli “Suomen itsenäisyyden ja Viron kunnian puolesta!” Näin he halusivat maksaa Viron vapaussodassa syntynyttä kunniavelkaansa Suomelle!

Tosiasiassa heidän tulolleen Suomeen oli raadollisempikin selitys: vaihtoehtona oli pakkovärväys vuonna 1941 alkaneessa tilanteessa jo tutuksi tulleen ja vihatunkin miehittäjän, Saksan armeijan riveihin tai pakkotöihin. Oli miten oli, virolaiset vapaaehtoiset olivat tervetullut lisä puolustukseemme kesän 1944 torjuntataisteluissa. Elokuussa 1944, kun tilanne rintamillamme oli vakiintunut, virolaiset vapaaehtoiset vapautettiin omasta pyynnöstään Suomen rintamilta puolustamaan omaa maataan puna-armeijaa vastaan. Vasta Viron palautettua itsenäisyytensä Suomi on noteerannut Suomen poikien uhraukset ja alkanut maksaa heille eläkettä.

Göran Lindgren

Kirjoittaja on KTM, ylil res, sotahistorian harrastajatutkija ja opas sotahistoriallisilla retkillä.

Kirjoitus perustuu professori Seppo Zetterbergin pitämään esitelmään Senioriupseerien Kerhon tilaisuudessa 11.4.2019 sekä hänen kirjaansa Viron historia. SKS 2007. Lähteenä on käytetty myös teosta Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. SKS 2016.

Senioriupseerien vuoden 2019 teema on “Suomi 1919 ja 2019; Suomen geopoliittinen asema kansakuntana kansakuntien joukossa.” Teeman puitteissa toiminta jatkuu Viroon suuntautuvan sotahistoriallisen retken muodossa 13.–16.9.2019 suomalaisten vapaaehtoisten jalanjäljille. Syysseminaarin 24.10.2019 otsikko on “Itsenäinen Suomi ja sen naapurit 1919–2019; Venäjä, Saksa, Viro ja Ruotsi. Viron osuudessa professori Zetterberg tutkii Suomen ja Viron kohtalonyhteyttä.

Kirjaa tapahtumat allakkaasi ja ilmoittaudu!