Suomen tie jatkosotaan

Tietoinen päätös? Ja Suomi siksi syyllinen sotaan? Tutkijat ovat paljon kiistelleet siitä, miten Suomi oikein joutui jatkosotaan. Ja keskustelu tuntuu jatkuvan. Sodan voittajavaltioiden kanta oli kuitenkin selvä: kyseessä oli tietoinen ja harkittu valinta ryhtyä Saksan liittolaiseksi, ja Suomi oli tällä perusteella yksin syyllinen sotaan. Sotasyyllisyysoikeudenkäynti, joka oli Neuvostoliiton, suomalaisten kotikommunistien ja muiden myötäilijöiden masinoima eräänlainen ”puhdistautumisriitti”, löysi sotaan syylliset ja tuomitsi heidät.

Välirauhan tapahtumatko veivät sotaan?

Mennään kuitenkin ajassa joitakin vuosia taaksepäin. Talvisota päätyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittuun Moskovan rauhaan 12.3.1940, joka solmittiin ”ikuisiksi ajoiksi”, ja aseet vaikenivat seuraavana päivänä. Alkoi aikalaisten mukaan epävarmuuden ja levottomuuden aika, ”välirauha”. Ensimmäisiä tämän termin käyttäjiä virallisesti lienee ollut Ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim. Hän aloitti jatkosodan sytyttyä antamansa päiväkäskyn no 1 sanoilla: ”Kunniakas talvisotamme päättyi katkeraan rauhaan. – Tehty välirauha oli vain välirauha, joka nyt on päättynyt”. Välirauhan aikana elettiin Talvisodan Pikkujättiläistä siteeraten ”Moskovan rauhasta aina talveen 1941 kuin veitsi kurkulla”. Tämän aikakauden tapahtumat, eikä vähiten Neuvostoliiton Suomea kohtaan harjoittama politiikka, olivat omiaan johdattelemaan Suomen jatkosotaan. Tapahtumien tulkinnasta riippuu, miten siinä niin kävi. Siitä on olemassa erilaisia ja näköjään jatkuvasti kehittyviäkin käsityksiä.

Toisenlainen selitys

On kyllä olemassa aivan toisenlainenkin tapahtumien selitys, joka laajentaa aikaperspektiiviä välirauhan noin 14 kuukaudesta peräti 30 vuoteen. Arvostettu sotahistorioitsija, eversti evp. Sampo Ahto on esittänyt ajatuksen 30 –vuotisesta sodasta. Hän hahmottelee sodan alkaneen jo vuonna 1917 ja päättyneen noin 30 vuotta myöhemmin, kun Suomi oli varmistanut itsenäisyytensä ns. vaaran vuosien jälkeen. Se sisälsi hänen mukaansa vapaussotamme, joka oli samalla sisällissota, sen hänen mukaansa selkeän jatko-osan, talvisodan, talvisodan rauhan jälkeisen välirauhan ajan, sen aikana kehittyneessä tilanteessa käynnistyneen jatkosodan, Lapin sodan sekä sotiamme aikaa seuranneet vaaran vuodet, joiden aikana kommunistimme yrittivät vallankaappausta.

Oliko kaikki vain vapaussotamme jatketta?

Sodan logiikka alkoi siis toimia oikeastaan jo Suomen itsenäistymisestä ensimmäisen maailmasodan loppumyrskyissä 6.12.1917 ja jo ennen varsinaisia sotatoimia meidän suunnallamme. Sen tausta löytyy kuitenkin vielä kauempaa, imperialistisen tsaarin Venäjän maailmankuvasta. Vaikka monien kouristusten ja sisällissotien synnyttämä Neuvostoliitto, josta voidaan oikeastaan puhua toimivana valtiona vasta 1920 –luvun alussa, oli monella tavalla erilainen kuin edeltäjänsä, se halusi alusta alkaen olla maailmanvalta.

Tarton rauhassako uuden sodan siemen?

Tämä uusi valtio, Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joutui heikkouden tilassaan solmimaan Suomen kanssa rauhansopimuksen Tartossa 14.10.1920. Rauha tarvittiin, koska oltiin käytännössä oltu sodassa, jota tosin kumpikaan osapuoli ei ollut julistanut. Rauha tehtiin Tartossa kovan väännön jälkeen. Se syntyi meidän kannaltamme varsin hyvin ehdoin, vaikka jotkut suuremmasta Suomesta haaveilleet pitivätkin sitä häpeärauhana. Saimme Tarton rauhassa vahvistettua itsellemme ns. vanhan Suomen alueet erityisesti Karjalan kannaksella. Petsamokin liitettiin Suomeen vanhaan 1860 –luvun sopimukseen viitaten. Silloinhan tsaarin Venäjä halusi Siestarjoen tärkeät asetehtaat Kannaksella varmuuden vuoksi omalle puolelleen Suomen Suurruhtinaskunnan rajaa. Korvaukseksi Suomen Suurruhtinaskunnalle luvattiin Petsamon alue. Sen luovutusta ei koskaan pantu käytännössä toimeen, mutta sopimuspaperit siitä tehtiin. Ja ne suomalaiset löivät pöytään Tartossa. Bolshevikkineuvottelijoilla, sen enempää kuin omillammekaan, ei tietenkään voinut silloin olla käsitystä Petsamon todellisesta arvosta. Petsamon nikkelihän löydettiin vasta myöhemmin. Siitä tulikin sitten aikaa myöten kansainvälinen mielenkiinnon kohde, kun nikkelin arvo sotateollisuuden raaka-aineena nousi toisen maailmansodan lähestyessä.

Oliko talvisota vapaussotamme jatkosota?

Tarton rauhansopimuksen ehdot olivat siis Suomen kannalta edulliset. Ne olivat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa vähitellen nousevan ja kehittyvän ”Suuren ja Mahtavan” Neuvostoliiton ajattelun kanssa. Jo 1930 –luvun alussa Neuvostoliitto määritteli selkeästi tavoitteekseen ensimmäistä maailmansotaa edeltävien Venäjän rajojen palauttamisen. Talvisotaan Neuvostoliitto lähti selkeästi tästä tavoitteestaan.

Toisena tavoitteena oli Saksan uhan torjuminen Itämerellä. Saksan ja Englannin välinen laivastosopimus vuodelta 1935 vahvisti Itämeren kuuluvan Saksan valtapiiriin. Tämä muodosti selvän uhan Leningradin suuntaan. Neuvostoliiton pääkaupungiksi oli valittu Moskova, mutta Leningrad oli erittäin tärkeä. Turvallisuusuhkiakin vaikuttavampi motiivi ryhtyä aggressiivisiin toimiin Itämeren alueella olivat kuitenkin vahvistuneen Neuvostoliiton laajentumispyrkimykset. Ensimmäinen vaihe oli Baltian maiden ja Suomen palauttaminen valtakunnan piiriin. Näistä asetelmista Neuvostoliitto lähti valloitusretkelleen turvattuaan sitä ennen elokuussa 1939 solmimallaan Molotov-Ribbentrop –sopimuksella asemansa Saksan suuntaan. Tämän sopimuksen salainen lisäpöytäkirja vahvisti Suomen ja Baltian kuuluvan Neuvostoliiton valtapiiriin.

Talvisota meni Neuvostoliiton kannalta monessa mielessä erittäin huonosti. Sotaan lähdettiin täysin epärealistisista asetelmista. Missiona oli ”vapauttaa Suomen työläiset ja köyhälistö rahan vallan ja valkobandiittien (huomaa terminologia!) ikeestä”. Suureksi yllätyksekseen puna-armeija kohtasikin yhtenäisen, taistelutahtoisen kansan ja erittäin sitkeästi puolustautuvan ja paikoitellen menestyksellisesti hyökkäävän Suomen armeijan. Päästäkseen jonkinlaiseen kunnialliseen ratkaisuun arvovaltakysymykseksikin muodostuneessa talvisodassa Neuvostoliitto joutui siirtämään Suomen rintamalle ennakoitua suunnattomasti enemmän joukkoja, loppuvaiheessa kolmanneksen (!) koko mahtavan valtakuntansa armeijan vahvuudesta ja sotakoneistosta.

Näin jälkikäteen arvioiden talvisota päättyi molempien osapuolten kannalta eräänlaisessa pakkotilanteessa ”ratkaisemattomaan”. Suomen oli pakko tehdä rauha raskain ehdoin, koska sen sotilaallinen puolustus Karjalan kannaksella ja erityisesti Viipurinlahdella oli romahtamaisillaan. Voimat olivat kerta kaikkiaan lopussa eikä Ranskan ja Englannin tarjoamaan apuun luotettu. Se vaikutti täysin alimitoitetulta Suomen sotatilannetta ajatellen, se ei olisi ehtinyt ajoissa eivätkä Norja ja Ruotsi suostuneet ranskalaisten ja englantilaisten joukkojen kauttakulkuun. Länsiliittoutuneiden avun motiiveja oli myös syytä epäillä. Oliko suunnitellun intervention päätarkoitus estää Saksaa saamasta Ruotsista elintärkeätä rautamalmia?  Toisaalta ei myöskään haluttu Suomen muodostuvan kansainvälisen sodan näyttämöksi. Oli selvästikin odotettavissa länsiliittoutuneiden ja Saksan yhteenotto Itämeren alueella, Suomenkin maaperällä. Niinpä tarjolla ollutta apua ei pyydetty.

Historiantutkimuksemme ei ole vielä täysin luotettavasti pystynyt selvittämään, mikä merkitys meidän päätöksenteollemme oli Saksasta ilmeisesti saatu ainakin jossain määrin epävirallinen viesti: tehkää nyt rauha, tulee aika, jolloin voitte saada kaiken menettämänne takaisin, jopa korkojen kera. Jo ennen sodan syttymistä Saksa oli viestinyt sopimisen tärkeydestä sodan välttämiseksi. Se on joka tapauksessa selvää, että sota Itämeren piirissä oli Saksan intressien vastainen asia. Se oli niin jo 1939 ja oli niin erityisesti 1940! Mikään ei saanut häiritä Ruotsin malmivarojen hyödyntämistä Saksan sotateollisuuden kyltymättömiin tarpeisiin. Talvisodan ajan hallituksemme dokumentoiduista keskusteluista ei voi mitenkään päätellä Saksasta tulleen viestin olleen merkittävä tekijä, kun rauha päätettiin solmia. Sotilaallisen tilanteen kriittisyys painoi selvästi eniten päätöksenteossa. Puolustuksemme oli romahtamassa Viipurinlahdella ja läntisellä Kannaksella.

Neuvostoliiton puolestaan ajoi rauhaan pitkälti sama tilannekuva, pelko sodan kansainvälistymisestä. Se ei siinä tilanteessa suurin surminkaan halunnut joutua Suomen rintamalla vastakkain Englannin ja Ranskan kanssa, joiden se tiesi suunnittelevan apuretkikuntaa Suomeen. Lähestyvän kelirikon pelko uhkasi myös sen Viipurinlahdelle jäitse edenneitä joukkoja, jotka eivät päässeet eteenpäin mantereella. Aika yksinkertaisesti loppui! Vaikka Neuvostoliitto pystyi pakottamaan Suomen kaikkiin haluamiinsa alueluovutuksiin, sen lopullinen päämäärä, Suomen palauttaminen Neuvostoliiton valtapiiriin, jäi saavuttamatta.

Välirauhan aika

Talvisodan jälkeinen noin 14 kuukautta kestänyt rauhan aika, välirauha, oli kuten jo aikaisemmin todettiin, levottomuutta ja epävarmuutta herättänyttä aikaa maassamme. Rauhan kestävyyteen ei luotettu, joten talvisodan sytyttyä julistettua sotatilaamme ei missään vaiheessa purettu. Suursota riehui Euroopassa. Se pakotti Suomen vähitellen siirtymään sota-ajan säännöstelytalouteen, jota ei lyhyen talvisodan aikana vielä tarvittu. Karjalaisten siirtolaistemme asuttaminen ja sodan vaurioiden korjaaminen vaati valtavia voimainponnistuksia. Menetetyn viljelyalan, lannoitteiden tuonnin loppumisen ja huonojen sääolojen vuoksi maataloutemme omavaraisuusaste laski katastrofaalisesti. Teollisuutemme kärsi raaka-ainepulasta ja viennin tyrehtymisestä. Taloutemme oli muutoinkin tiukalla, kun puolustusmäärärahat olivat nielleet talvisodan aikana 45 % valtion menoista. Ja nyt vaati uuden rajan linnoittaminen ja puolustuskykymme muu vahvistaminen paljon lisää rahaa.

Välirauhan alkuaika ei kuitenkaan merkinnyt vielä Suomen täysimittaista valmistautumista uuteen sotaan. Ilmeisesti valtiojohtomme ja kansamme enemmistö halusivat uskoa rauhantilan pysyvyyteen ja oikeuden voittoon. Samanaikaisesti tietysti pelättiin Neuvostoliiton ryhtyvän saattamaan kesken jääneen Suomen operaationsa päätökseen. Kun lähialueiden kaikki pienet valtiot Ruotsia lukuun ottamatta nopeassa tahdissa päätyivät joko Saksan tai Neuvostoliiton valtapiiriin, levottomuus vain lisääntyi. Saksa valtasi huhtikuussa 1940 Tanskan ja Norjan, päämotiivinaan Ruotsin malmin saannin varmistaminen ja aiheellinen pelko siitä, että länsiliittoutuneet yrittäisivät päinvastaista.

Kansa liikehti

Maassa oli sisäpoliittisestikin levotonta. Talvisodan synnyttämä yksimielisyys näytti olevan murenemassa. Voimakkaaksi kasvava aseveliliike ja aktivoituneiden kommunistien masinoimat mielenosoitukset, lakot sekä niihin liittyvät mellakat olivat vastakkaisia voimia Aseveliliiton eri väestöpiirit kattava, puolittain epävirallinen asiamiesverkosto toteutti hallituksen vastapropagandaa ja tarkkaili väestön mielialoja.

Kommunistiemme oli vielä vaikea toipua Neuvostoliiton oikeudettoman hyökkäyksen aiheuttamista traumoista, mutta toukokuussa perustettu Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) löysi kuitenkin syksyyn 1940 mennessä 35000 jäsentä. Se oli selvä oppositiojärjestö, jonka toimintaan kanavoitui kansan elintason alenemisesta ja turvattomuuden tunteista johtuva tyytymättömyys. Tilanne meni puolueettomuutta korostavassa maassamme niin hankalaksi, että joulukuussa 1940 seura lakkautettiin tuomioistuimen päätöksellä.

Löytyisikö tukea Pohjoismaista?

Ahdingossaan Suomi etsi heti talvisodan päätyttyä tukea luonnollisimmalta suunnalta, muista Pohjoismaista ja erityisesti Ruotsista. Neuvotteluja pohjoismaisesta puolustusliitosta käytiin. Tärkeimpänä tavoitteena oli näin synnyttää tänne mahdollisesti kohdistuvia hyökkäyksiä ennalta ehkäisevä voimatekijä. Pohjanlahden jääminen pohjoismaiseksi sisämereksi ja Pohjois-Norjan Atlantin satamien käyttömahdollisuus nähtiin meillä henkireikinä elintärkeälle ulkomaankaupallemme. Suunnitelmat kariutuivat kuitenkin hyvin nopeasti Neuvostoliiton jyrkkään vastustukseen. Eikä Saksakaan ollut mitenkään innostunut hankkeesta. Kun Saksa sitten 9.4.1940 hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan, syntyi uusi tilanne, jossa Suomi oli taas yksin, vaikka Ruotsista saatiinkin merkittävää taloudellista apua.

Uhkaava kehitys lähialueilla

Lisää jännitteitä synnytti sekä Neuvostoliiton että Saksan kiinnostus Ahvenanmaata kohtaan. Kumpikin näki sen isännyyden avaimena pohjoisen Itämeren hallintaan. Taistelu Itämeren herruudesta kiihtyi, kun Neuvostoliitto vuoden 1940 kesäkuussa miehitti Baltian maat, ja muutti ne heinäkuussa neuvostotasavalloiksi. Suomessa seurattiin kauhulla näitä lähialueiden tapahtumia. Kun Saksa oli keväällä 1940 miehittänyt Tanskan ja Norjan, Suomi uhkasi jäädä niin poliittisesti, huollollisesti kuin sotilaallisestikin eristetyksi saarekkeeksi maailmanpalon roihutessa. Sota Keski-Euroopassakin laajeni, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan vallattuaan ensin Belgian, Hollannin ja Luxemburgin.

Suomi Neuvostoliiton ja Saksan pelikorttina

Neuvostoliitto koetti nyt myöhään syksyllä 1940 saada vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop –sopimukseen vedoten Saksalta suostumuksen vapaisiin käsiin Suomenkin suhteen. Se ei kuitenkaan saanut liittolaiseltaan vastakaikua hankkeelleen. Nyt Saksa oli puolestaan kiinnostunut Suomesta. Se oli jo 31.8.1940 pidetyssä suuressa sisäisessä sotaneuvottelussa päättänyt käynnistää Operaatio Barbarossan eli Neuvostoliittoon suuntautuvan hyökkäyksen suunnittelun Ja sitähän ei Neuvostoliitto tietänyt.

Hitler kyllä myönsi marraskuussa 1940 Saksaan komennetulle Neuvostoliiton ulkoministeri Molotoville elokuun 1939 ”saksalais-venäläisen sopimuksen” olevan voimassa, mutta ilmoitti venyneiden neuvottelujen lopputulemana, ettei Saksa nyt halunnut sotaa tai minkäänlaisia häiriöitä Suomen suunnalla. Saksalla oli Suomen suhteen taloudellisia intressejä. Suomen puunjalostusteollisuuden tuotteet ja nikkeli olivat sille tärkeitä, eikä niiden saanti saanut häiriintyä. Hitler vähätteli Suomen kanssa tehdyn saksalaisten lomalaisjoukkojen kauttakulkusopimuksen merkitystä ja vakuutteli sen olevan vain väliaikainen järjestely. Hitler edellytti Neuvostoliiton ymmärtävän Saksan kannan, ettei se sallisi Suomeen kohdistuvaa sotilaallista uhkaa. Itämeren piirissä mahdollisesti syttyvä sota rasittaisi suuresti saksalais-venäläisiä suhteita. Kun Saksa piti tarpeettomana keskustelujen jatkamista Suomen kysymyksestä, Neuvostoliiton oli sitkeistä yrityksistä huolimatta tyydyttävä tähän.

Neuvostoliiton kasvava painostus

Maamme oli välirauhan aikana Neuvostoliiton sekä taloudellisen että poliittisen painostuksen kohteena. Uuden Moskovan rauhan rajan täsmentämisessä esiintyi jatkuvia erimielisyyksiä, ja Neuvostoliitto esiintyi voittajan elkein pakottaen yleensä Suomen perääntymään. Sotilaallistakin painostusta esiintyi. Neuvostoliiton erittäin tiukasta vaatimuksesta johtuen oli syksystä 1940 alkaen jouduttu avaamaan junayhteys Hangon vuokra-alueella sijaitsevaan tukikohtaan Suomen alueen kautta. Hankoon johtavien ratojen varsilla asuvat saivat tottua outoihin, raskaasti lastattuihin sotilasjuniin, joilla oli vieras sireenimäinen ”vihellysääni”. Niitä kulki sekä Helsingin kautta rantaradallemme että Hyvinkäältä suoraan Hankoon. Maamme alueella saattoi näiden junakuljetusten johdosta olla kerrallaan tuhansia neuvostosotilaita ja runsaasti materiaalia. Tarvittaessa ne olivat valmiina käytettäviksi mihin tahansa Neuvostoliiton ylimmän sodanjohdon käskemään operaatioon Suomen sydämessä. Pelottava tilanne jo ajatuksenakin!

Vuokra-alue ja sinne kehittyvä voimakas sotilastukikohta koettiin yleensäkin vakavaksi uhkatekijäksi. Sen miesvahvuus kasvoi kaiken aikaa, ja ennen jatkosodan syttymistä siellä oli selvästi yli 30.000 sotilasta ja siviiliä. Suomessa sitä pidettiin ylimitoitettuna, ja se herätti epäilyksiä sen mahdollisesta käytöstä hyökkäykseen Suomen sisämaahan. Sotilaallisista välikohtauksista pahin oli reittiliikenteessä olleen Kaleva –matkustajakoneen ampuminen alas Tallinnan ja Helsingin välillä 14.6.1940. Hangon vuokra-alueen rajoilla ja erityisesti merialueilla erilaiset voimannäytöt olivat yleisiä. Puna-armeijan lentokoneet loukkasivat myös aluettamme useasti.

Neuvostoliiton painostus kohdistui nyt myös Petsamon kaivosoikeuksiin. Ne oli omien resurssiemme puutteessa aikanaan luovutettu englantilais-kanadalaiselle konsortiolle. Nyt Neuvostoliitto vaati sen sopimuksen purkamista ja Neuvostoliiton ja suomalaisten tahojen yhteisyrityksen perustamista. On ilmeistä, että Neuvostoliiton pyrkimysten takana oli ennen muuta halu estää Saksaa saamasta tätä sotateollisuuden kannalta tärkeätä metallia. Itse se ei sitä välttämättä tarvinnut. Petsamon kysymyksessä selvittiin kuitenkin välirauhan aikana neuvottelu- ja viivyttelytaktiikalla jotenkin. Saksalaiset tukivat tässä suomalaisia neuvoillaan.

Suomessa tilanne koettiin kaiken kaikkiaan hyvin hälyttäväksi elokuussa 1940, kun kehitys Baltiassa oli meille valjennut. Tiedustelutietomme neuvostojoukkojen siirroista lähialueillamme lisäsivät painetta sotilaallisen valmiuden nostamiseen. Ylipäällikkö esittikin 8.8.1940 hallituksen kriisi-istunnossa osittaista liikekannallepanoa. Siihen hallitus ei tähän kuitenkaan suostunut pelätessään Neuvostoliiton siitä provosoituvan ja ryhtyvän vieläkin kovempiin painostuskeinoihin.

Ajoiko Neuvostoliitto Suomen jatkosotaan?

Talvisota oli varmasti voimansa tunnossa eläville neuvostojohtajille traumaattinen kokemus. Baltian maissa kaikki oli mennyt käsikirjoituksen mukaan, mutta itsepäinen Suomi ei ollut antanut periksi, ei neuvostodiplomatialle eikä sitä seuranneelle sodalle. Baltiassa oli saavutettu kaikki tavoitteet laukaustakaan ampumatta, mutta Suomen rintamalla puna-armeija oli kärsinyt uskomattomia tappioita. Kysymyksessä oli suurvallan vakava arvovaltatappio kansainvälisen yhteisön silmissä. Arvostettu sotahistorioitsija Martti Turtola arvelee, että vakavin este maittemme välisten suhteiden kehittymiselle välirauhan aikana oli juuri Neuvostoliiton kärsimä kiusallinen arvovaltatappio. Hyvitys oli yksinkertaisesti pakko saada.

Asian toinen puoli olimme me, suomalaiset. Turtolan mukaan Neuvostoliitto oli talvisodan seurauksena saanut luoteisrajalleen katkeroituneen ja vihamielisen naapurin. Omalla politiikallaan Neuvostoliitto oli menettänyt mahdollisuuden saada Suomesta, jos nyt ei ystävällismielisen mutta ainakin korrektin keskustelukumppanin levottomassa Euroopassa. Nyt se ei toteutunut, ja Neuvostoliiton näkökulmasta Suomi saattoikin vaikuttaa epäluotettavalta ja mahdollisesti hyvitystä hakevalta naapurilta. Eikä aivan syyttä!

”Ystävä hädässä” löytyi kun löytyikin Saksasta

Sota rajoitti Suomen kauppaa ja merenkulkua ja pakotti sen yhä enemmän suuntautumaan Saksaan, joka hallitsi merireittejä ja jonka resurssit näyttivät loputtomilta. Tilanne pakotti siirtämään syrjään pelot joutumisesta Saksan ja Neuvostoliiton mahdollisen konfliktin näyttämöksi ja osapuoleksi. Ulkoiseen apuun turvautuminen alkoi olla väistämätöntä. Suomen kansan suuri enemmistö vierasti natsi-ideologioita, mutta vielä vähemmän se halusi itänaapurin järjestelmää. Suomen Moskovan suurlähettiläämme Paasikivi kuvasi 1.3.1941 tilannettamme seuraavasti: ”Meidän tärkein tehtävämme on koettaa päästä Saksan siipien suojaan – Saksan ´elintilaan´ yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, on se tuhat kertaa parempi kuin kuulua Neuvostoliiton alle, mikä olisi meille kuolema.”

Saksalle yhteistyö Suomen kanssa tarjosi mahdollisuuden varmistaa Ruotsin malmien turvalliset kuljetukset Itämerellä. Kun kesällä 1940 käynnistyi kaikessa hiljaisuudessa Neuvostoliittoon tapahtuvan hyökkäyksen suunnittelutyö, Saksan oli aika muuttaa kylmäkiskoista suhtautumistaan Suomeen. Suomi oli ollut näihin asti sen silmissä länsirintaman melko merkityksetöntä takamaata. Nyt se alkoi näyttäytyä tulevan Neuvostoliiton sotaretken kannalta strategisesti merkittävänä osana tulevan itärintaman vasenta sivustaa. Suomen etelärannikko oli tärkeä Itämeren pohjoisosan hallinnan kannalta, ja Lappimme tarjosi mahdollisuuden Neuvostoliiton mahdollisten länsiyhteyksien, Muurmannin radan ja Murmanskin sataman liikenteen katkaisemiseen. Petsamon nikkelikin tietysti kiinnosti. Tämän lisäksi Hitler varmaan, aivan oikein, ajatteli suomalaisten olevan kiinnostuneita mahdollisuudesta saada hyvitys talvisodan menetyksille. Saksan menestys sodassa Neuvostoliittoa vastaan takaisi myös Suomen olemassaolon. Hänen käsitystään varmasti vahvistivat Suomen innokkaat pyrkimykset lämmittää diplomaattisia suhteitaan Saksan suuntaan ja saada Saksalta aseapua.

Vuoden 1940 Helsingin olympialaisten peruuntuminen talvisodan vuoksi oli Suomelle suuri pettymys. Jonkinlaista korvausta tälle haettiin, kun upouudelle olympiastadionilla järjestettiin ensin kaatuneiden urheilijoiden muistokisat ja 7. – 8. 9.1940 Suomi – Ruotsi – Saksa yleisurheilumaaottelu. Tämä urheilun suurjuhla oli yksi merkki Suomen ja Saksan suhteiden lämpenemisestä. Ruotsi voidaan nähdä tässä eräänlaisena ”esiliinana” toisiaan lähenevien, tulevien kumppanien välissä. Toisaalta Ruotsi oli sekä Saksalle että Suomelle äärettömän tärkeä kumppani.

Suhteemme Saksaan alkoivatkin kehittyä positiivisesti elokuussa 1940. Ensinnäkin asekauppa Saksan kanssa saatiin käyntiin. Aluksi Saksa vapautti ne muualta tulossa olleet asetoimitukset, jotka se oli talvisodan aikana jäädyttänyt alueilleen. Asekaupan avaajana toimi saksalainen liikemies, everstiluutnantti Veltjens. Hän toimi myös pelin avaajana toisessa asiassa, jonka hän ”koplasi” asetoimituksiin. Kyseessä oli saksalaisten Pohjois-Norjassa olevien joukkojen lomalaisten kauttakulkuoikeus Suomen alueen läpi. Kun aseiden saanti oli elintärkeätä, tästä päätti meillä nopeasti pieni piiri, johon kuuluivat Ylipäällikkö Mannerheim, joka ei ollut luopunut tehtävästään talvisodan päätyttyä, pääministeri Ryti, ulkoministeri Witting ja puolustusministeri Walden. Päätös saksalaisten kauttakulusta oli tavallaan luonnollinen, tasapainottava jatke 6.9.1940 solmitulle Neuvostoliiton kauttakulkusopimukselle Hankoniemen meritukikohtaan. Kumpaakaan sopimusta ei alistettu eduskunnan päätettäväksi. Niin sanottu sotakabinettikäytäntö, pienen piirin päätöksenteko, oli toiminut. Saksan kanssa tehtyä kauttakulkusopimusta oli tavallaan helpottanut se, että puolueeton Ruotsikin oli sallinut saksalaisjoukkojen kauttakuljetuksen.

Paikallisten viranomaisten ja suuren yleisön ällistykseksi ensimmäinen saksalaisia lomalaisia kuljettanut alus saapui Vaasaan 21.9.1940. Kauttakulkusopimuksen myötä Suomi oli jo tavallaan kytketty tulevaan sotaan, mutta syksyn 1940 tilanteessa se kuitenkin vakautti asemaamme.

Sopimus avasi myös ovet kaupallemme. Saksa oli kiinnostunut puunjalostusteollisuutemme tuotteista ja Petsamon nikkelistä, Suomi puolestaan Saksan mahdollisuuksista toimittaa meille elintarvikkeita ja polttoaineita, ja tietysti aseita.

Saksalaisten tulo tällä tavoin Suomen alueelle herätti tietysti Neuvostoliiton, joka aktivoitui uudelleen Ahvenanmaan kysymyksessä. Niinpä Suomen oli suostuttava allekirjoittamaan Neuvostoliiton kanssa Ahvenanmaan demilitarisointisopimus. Kaikki miinoitteet ja linnoitteet oli purettava. Maarianhaminaan asettui Neuvostoliiton ylimitoitettu ja sotilaspainotteinen konsulaatti, joka valvoi sopimuksen noudattamista.

Kerran viel´! Valtioliittoa Ruotsin kanssa lämmitellään.

Elokuun 1940 lopulla Ruotsissa virisi vielä kerran ajatus Ruotsin ja Suomen valtioliiton mahdollisuudesta tavoitteena sillä tavoin taata rauha alueillamme. Neuvotteluja käytiin, ja miehitetyn Norjankin mukaantulo oli kuvassa. Edellytyksenä olisi ollut, että Suomi olisi tyytynyt Moskovan rauhan rajoihinsa. Näin olisi rauhoitettu Neuvostoliitto. Meillä olisi tähän varmaan suostuttukin edellyttäen, että sekä Neuvostoliitto että Saksa olisivat liiton hyväksyneet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan molemmat katsoivat liiton olevan intressiensä vastainen. Niinpä liittoajatus oli joulukuussa 1940 haudattava.

Operaatio Barbarossan valmistelut ja Suomi

Aluksi epävirallisia kanavia myöten, sittemmin virallisemminkin, Saksa julisti ”levittäneensä sateenvarjonsa Suomen ylle”. Suomi saisi nyt ”nukkua yönsä rauhassa”. Varsinaisia muodollisia takuita ei kuitenkaan tullut. Saksan selkeä ulostulo oli kuitenkin tervetullut, sillä Neuvostoliiton painostus lisääntyi vuoden loppua kohden. Painostuksen kärki suuntautui nyt Petsamon nikkeliin.

Saksa valmisteli Operaatio Barbarossaksi nimeämäänsä idän sotaretkeä huolellisesti salattuna. Suomi pääsi kuitenkin vähitellen mukaan, kun saksalaiset tarvitsivat erityisesti Norjassa olevien joukkojensa tehtävään, Murmanskin valtaamiseen, Murmanskin radan katkaisemiseen ja Petsamon kaivosalueen miehittämiseen liittyvää tiedustelutietoa. Suomalaisille saksalaiset selittivät tässä vaiheessa, että näiden joukkojen tehtävä tulisi ajankohtaiseksi vain, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Saksa oli ymmärrettävästi myös kiinnostunut Suomen omista puolustusedellytyksistä. Lokakuussa 1940 näitä tietoja päätettiin antaa Saksalle, jonka suopea suhtautuminen maatamme kohtaan oli nyt tärkeätä. Suomen puolelta yhdyshenkilönä toimi kenraalimajuri Paavo Talvela.

Tammi-helmikuun vaihteessa 1941 Berliinissä vierailleelle kenraaliluutnantti Heinrichsille kerrottiin, että Saksan ja Neuvostoliiton sodan mahdollisuus oli otettava huomioon ja että sotilasjohtajien oli vähin äänin varauduttava siihen. Heinrichs puolestaan esitti, että sotatilanteessa Neuvostoliitto saattaisi hyökätä Suomeen riistääkseen Saksalta mahdollisuuden käyttää sen alueita hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Tällaisia uhkauksiahan Neuvostoliitto oli jo 1930 –luvulla esittänyt. Heinrichs meni neuvotteluissa oma-aloitteisesti niin pitkälle, että hän suositteli Saksalle Ahvenanmaan miehittämistä. Ahvenanmaan miehittäminen antaisi Suomelle aiheen armeijansa liikekannallepanoon niin, ettei sen voisi katsoa kohdistuvan Neuvostoliittoon. Tästä voinemme päätellä, ettei Heinrichs, joka varmasti edusti Suomea johtavan pienen piirin ajatuksia, enää uskonut mahdollisuuksiimme pysytellä sodan ulkopuolella.

Heinrichsin vierailun aikana Suomelle viimeistään selvisi, että Saksa suunnitteli hyökkäystä Neuvostoliittoon ja että osa operaatiosta suuntautuisi Baltian maiden kautta kohti Leningradia ja Pohjois-Suomen kautta Kantalahteen. Tästä vierailusta tiivistyi suomalaisten ja saksalaisten sotilasviranomaisten informaatioyhteistyö. Kaikki tapahtui kuitenkin hyvin yleisellä tasolla. Barbarossa –suunnitelman yksityiskohdat alkoivat selvitä suomalaisille niin myöhään kuin toukokuussa 1941.

Tätä ennen Suomi teki kuitenkin maaliskuussa 1941 salaisen, selkeästi Saksalle suotuisan päätöksen salliessaan vapaaehtoisten rekrytoinnin Saksan riveihin. Toukokuussa värvätty 1200 miehen vapaaehtoisjoukko liitettiin vastoin suomalaisten päättäjien tahtoa kansallissosialistien oman armeijan, Waffen-SS:n eikä siis Saksan varsinaisen armeijan, Wehrmachtin riveihin. Saksan puolella alettiin nyt olla varsin vahvasti.

Neuvostoliitto havahtui

Saksan vaikutusvallan kasvusta huolestuneena Neuvostoliitto lähestyi Suomea keväällä 1941 aikaisempaa ystävällisemmin elkein. Se lienee huomannut, että painostustoimet olivat olleet omiaan lisäämään neuvostovastaisuutta Suomessa. Suomesta ei kuitenkaan enää löytynyt vastakaikua Neuvostoliiton yllättäen ehdottamille uusille neuvotteluille Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta, joita Iso-Britanniakin yritti käynnistää heikentääkseen Saksan pohjoista rintamaa. Neuvostoliiton yritykset elvyttää pitkään pysähdyksissä ollutta kauppaamme eivät myöskään auttaneet. Suomi ei ollut enää ostettavissa edes kipeästi kaipaamillaan viljatoimituksilla, joista viimeiset tulivat aivan sodan kynnyksellä.

Saataisiinko talvisodan menetykset nyt takaisin ”korkojen kanssa”?

Tällaisessa tilanteessa oli luonnollista, että Suomessa alkoivat viritä vahvat toiveet saada Saksan tuella hyvitystä Moskovan rauhan kirveleviin menetyksiin. 1930-luvun Suur-Suomi ajatuksetkin saivat joidenkin mielissä ilmaa siipiensä alle, kun tihkui tietoja Saksan hyökkäyksen tavoitteista lähialueillamme.

Maan virallinen johtokin antoi kesän 1941 alkaessa asiantuntijaryhmälle tehtävän laatia historiallinen, kansatieteellinen, kasvitieteellinen ja maantieteellinen selvitys siitä, mitkä alueet itärajamme tuolta puolen voitaisiin liittää Suomeen. Sotilaatkin otettiin mukaan selvitystyöhön. Näin valmistuikin sitten heidän toimestaan viisi rajavaihtoehtoa, jotka eri perusteilla ja edellytyksillä olisivat Suomelle strategisesti edullisia.

Vähimmäistavoitteemme oli kuitenkin vuoden 1939 rajojen palauttaminen. Voisimme tosin suostua joihinkin Leningradin turvallisuuden kannalta merkittäviin myönnytyksiin Kannaksella, jos vastapainoksi saisimme alueita Itä-Karjalasta. Tulevan, myös Suomea koskevan sodan varaan ei näissä suunnitelmissa laskettu. Ainakin virallisesti annettiin ymmärtää, että uskottiin asioiden vielä olevan hoidettavissa neuvotteluteitse.

Suomi tosissaan mukaan suunnitteluun

Varsinaiset koordinaationeuvottelut Saksan ja Suomen sodanjohdon välillä käynnisti ”mahdollisen Neuvostoliiton taholta puhkeavan konfliktin varalta” Suomeen lähetetty ministeri Karl Schnurre toukokuun 1941 puolenvälin jälkeen. Schnurren esityksestä Suomi suostui lähettämään Saksaan kenraaliluutnantti Heinrichsin johtaman yleisesikuntavaltuuskunnan. Neuvotteluja käytiin Salzburgissa 25.5. ja Berliinin lähellä sijaitsevassa Zossenissa 26.5.1941.

Saksalaisten näissä neuvotteluissa määrittelemät tavoitteet Neuvostoliittoon suuntautuvalle hyökkäykselle ja heidän kaavailemansa suomalaisten joukkojen osuus yllättivät laajuudellaan suomalaiset neuvottelijat. Valtuuksien puutteessa suomalaiset eivät kyenneet määrittelemään Suomen kantaa Saksan esityksiin. Kun tilanne ei tyydyttänyt saksalaisia isäntiä, Heinrichs lupasi vastauksen Saksan esityksiin Helsingissä 3.6.1941 käytävissä jatkoneuvotteluissa.

Suomessa oli talvisodan jälkeen totuttu ajattelemaan, että joutuisimme kohtaamaan suursodan laajentumisesta johtuvat paineet yksin. Siksi Saksan esitys tuntui helpottavan asemaamme. Asiaan liittyi kuitenkin suuria kysymysmerkkejä:

Voiko Suomi luottaa Saksaan, jonka kyyninen suhtautuminen tilanteeseemme talvisodassa oli tuoreessa muistissa?

Voisiko taisteluvalmiutemme lisääminen ja saksalaisten joukkojen lisääntyminen alueellamme

provosoida Neuvostoliiton ottamaan aloitteen käsiinsä ja hyökkäämään alueellemme?

Voisiko Saksan esitysten torjuminen johtaa meidät sotaan sekä Neuvostoliittoa että Saksaa vastaan?

Näistä epäilyksistä huolimatta neuvotteluja saksalaisten kanssa päätettiin jatkaa myönteisessä hengessä. Päätös tästä syntyi jälleen jo totutussa pienessä piirissä, “sotakabinetissa” koko hallitusta ja eduskuntaa informoimatta. Sotilaalliset yksityiskohdat jätettiin sotamarsalkka Mannerheimille.

Tavoitteena oli, että tulevan liikekannallepanomme syyksi esitettäisiin Saksan toimenpiteet, ei Neuvostoliiton uhka. Suomalaiset joukot eivät saisi ylittää rajojamme ennen kuin Neuvostoliitto olisi sen tehnyt. Saksalaisetkaan eivät saisi aloittaa sotatoimiaan Suomen alueelta ennen Neuvostoliiton hyökkäystä. Ulkoministeri Witting sai tehtäväkseen ilmoittaa Saksan Suomen suurlähettiläälle, von Blücherille, että ”käymme sotaa vain, jos kimppuumme hyökätään”.

Suomen Berliinin suurlähettiläs Kivimäki esitti Saksan ulkoministeriössä 31.5.1941 seuraavat Suomen toivomukset:

• Saksan takuu Suomen itsenäisyydelle ja lupaus, että vain Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen olisi Saksalle syy sotaan Suomen suunnalla.
• Suomen elintarviketuonnin varmistaminen.
• ”Vanhojen” vuoden 1939 rajojemme palauttaminen tai mikäli Saksa katsoisi, että Neuvostoliiton talvisodan edellä esittämä turvallisuusvyöhyke Karjalan kannaksella tulisi hyväksyä, rajojen korjaaminen siten, että Suomi saisi aluekorvauksia muualta. Ahvenanmaata koskevat rajoitukset – demilitarisointi – olisi kumottava ja Suomenlahden saarista ainakin Suursaari palautettava Suomelle, tarpeen vaatiessa demilitarisoituna.
• Neuvostoliiton Petsamon nikkelikaivoksiin kohdistuvien vaatimusten torjuminen.
• Jäämeren kalastuksen osalta Neuvostoliiton olisi rajoituttava noudattamaan yleisesti käytössä ollutta kolmen meripeninkulman aluevesirajaa ja toimitettava Suomelle kymmenen troolaria korvaukseksi talvisodan aikana Petsamossa tuhoutuneesta kalastusvälineistöstä.

Tämä Kivimäen esittämä toivomuslista, kuten huomaamme, perustui edelleen siihen täysin epärealistiseen käsitykseen, että Saksa olisi ryhtymässä hoitamaan Neuvostoliiton suhteitaan jonkinlaisilla neuvotteluilla ja että se olisi asemassa, jossa se voisi saada Neuvostoliiton suostumaan melkein mihin vain. Hämmästyksekseen Kivimäki joutui toteamaan, ettei Saksan ulkoministeriössä osattu sanoa mitään Saksan ja Neuvostoliiton neuvotteluista.

Sotilaiden kesken asiat etenivät huomattavasti suoraviivaisemmin ja realistisemmalla pohjalla koordinaationeuvottelujen jatkuessa 3.- 6.6.1941 Helsingissä ja Kielissä. Pienessä piirissä sovitun mukaisesti Mannerheim myötäili saksalaisten esittämiä ehdotuksia ja lisäsi niihin omiaan. Saksalaiset tyytyivät suomalaisten positiiviseen suhtautumiseen eivätkä pitäneet merkityksellisinä Suomen esittämiä varauksia poliittisesta ratkaisusta. Sotilaallisissa kysymyksissä saavutettiin yhteisymmärrys asioista, jotka selkeästi veivät meidät kohti sotaa. Suomesta oli käytännössä tulossa saksalaisten sotilastukikohta tulevassa sodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Neuvotteluissa sovittiin saksalaisten joukkojen, sotalaivojen ja lentokoneiden saapumisesta Suomeen, eräiden lentokenttiemme antamisesta saksalaisten käyttöön, suomalaisen Siilasvuon III Armeijakunnan alistamisesta Saksan Norjan -armeijalle 15.6.1941 lähtien, Norjan-armeijan ja Suomen päämajan johtamien joukkojen välirajasta, Suomen liikekannallepanosta sekä operatiivisten tehtävien pääpiirteisestä jaosta Suomen ja Saksan kesken. Suomalaisille neuvottelijoille tuli varmasti selväksi se, että Saksa jossain vaiheessa tulisi hyökkäämään Norjasta Neuvostoliittoon Suomen alueen kautta. Neuvottelujen aikana suomalaiset joutuivat useissa kohdissa tyytymään siihen, ettei heidän esittämiään näkökohtia pidetty toteuttamiskelpoisina. Ahvenanmaa oli mm. miehitettävä itse, joten se liikekannallepanon veruke jäi saamatta.

Suomi mobilisoi

Suomi toteutti armeijansa yleisen liikekannallepanon 18.6.1941. Oikeastaan ei ollut kyseessä liikekannallepano, koska joukot oli vain ”lomautettu” talvisodan päätyttyä. Palvelukseen kutsuttiin kaikkiaan 615.000 miestä eli ennätykselliset yli 15 % koko väestöstämme. Näistä varsinaisia taistelujoukkoja oli kuitenkin vain noin 480.000. Ajankohdan määräsivät useat käytännön tekijät. Mobilisaatio tuli voida perustella sisäpoliittisesti vetoamalla maailmantilanteessa tapahtuneilla muutoksilla, ja ulkopoliittisesti tuli varoa provosoimasta itänaapuria liian aikaisin, elintarvikehuollon kannalta tärkeät kevätkylvöt piti saada hoidetuksi ennen miesten kutsumista sotatöihin ja saksalaisten joukkojen keskityskuljetusten 8.-15.6.1941 sitoma suomalainen rautatiekalusto piti saada omaan käyttöön.

Viimeiseen asti ehkä kuitenkin toivottiin Saksan peruvan sota-aikomuksensa ja takaavan muuten Suomen itsenäisyyden. Oltiin kuitenkin selkeästi ja pääosin innostuneina valmistautumassa myös sotaan, jonka toivottiin saksalaisten salamasotamallin mukaisesti muodostuvan lyhyeksi. Puhuttiin kesäsodasta. Sadonkorjuuksi ehdittäisiin takaisin …

Sota tulee

Suomen tulevaa aseveljeyttä Saksan kanssa ennakoiden sota syttyi alueellamme Hankoniemellä jo 22.6. eli samana päivänä kuin Saksan Operaatio Barbarossa. Silloin saksalaiset koneet pommittivat Neuvostoliiton vuokra-alueeseen kuuluvaa Hangon satamaa. Osa saksalaisista pommituslennoista oli suunnattu Leningradiin. Seuraavana päivänä kohteena oli Täcktomin lentokenttä Hangon vuokra-alueella. Saksalaiset koneet lähtivät Itä-Preussista mutta käyttivät suomalaisia lentokenttiä polttoainetäydennyksiin.

Suomen merivoimat osallistuivat alusta alkaen saksalaisten rinnalla Suomenlahden miinoittamiseen. Neuvostoliitto aloitti vastatoimet välittömästi pommittaen suomalaisia sota-aluksia huolimatta siitä, että Neuvostoliiton sodanjohto oli nimenomaisesti kieltänyt aloittamasta sotatoimia Suomea vastaan ilman eri käskyä! Vielä 22.6. Suomi ilmoitti olevansa puolueeton Saksan ja Neuvostoliiton sodassa. Neuvostoliittokin vakuutti puolueettomuuttaan Suomen suuntaan. Se ilmoitti kuitenkin ryhtyvänsä kostotoimiin, mikäli Suomi omalta alueeltaan sallisi saksalaisten sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan. 24.6. Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystö evakuoitiin Tukholmaan. Vasta 25.6.1941 Suomi totesi virallisesti olevansa jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa jouduttuaan Neuvostoliiton mittavien ilmahyökkäysten kohteeksi, kun sen koneet olivat tuhoisin seurauksin pommittaneet lukuisia kohteita Suomen alueella. Eduskunta hyväksyi hallituksen selonteon asiasta lähes yksimielisesti.

Operaatio Barbarossan käynnistyttyä aamuyöllä 22.6.1941 Hitler piti kello 6 radiopuheensa, jossa hän totesi saksalaisten sotilaiden taistelevan Jäämeren rannalla ”liitossa (im Bunde) suomalaisten tovereidensa kanssa.” Tämä oli tietenkin suomalaisten kannalta kiusallista, sillä meillä oli haluttu viimeiseen asti säilyttää kuva puolueettomuudesta. Niinpä tuo Hitlerin puheen kohta tuli sensuurin ohjeiden mukaan kääntää sanoilla ”kylki kyljessä”.

Hitlerin puhe ja runsaiden saksalaisten joukkojen läsnäolo Suomen alueella olivat tietenkin selkeä viesti Neuvostoliitolle, joka piti alusta alkaen Suomea Saksan liittolaisena. Joukkojemme asetelma Moskovan rauhan rajoilla oli aluksi selkeästi puolustuksellinen. Ne pysyttelivät omalla maaperällämme passiivisina, ja niillä oli vain lupa vastata tuleen. Vasta myöhemmin kesällä 1941 rintamajoukot saivat luvan ulottaa tiedustelunsa Moskovan rauhan rajan taakse ja ryhtyä valmistelemaan hyökkäystä.

Jälkiviisastelua

Tutkijoiden, harrastelijoiden, poliitikkojen ja ns. yleisen mielipiteenkin keskuudessa on käyty vuosien mittaan aaltoilevaa keskustelua siitä, olisiko Suomi mahdollisesti voinut välttyä joutumasta toisen maailmansodan pyörteisiin. Jätämme tässä talvisodan syttymistä koskevan spekuloinnin syrjään ja keskitymme jatkosotaan. Sotaan joutumistamme kuvattiin pitkään eräänlaisena ajautumisena. Kuin ajopuu Suomi vähitellen joutui kurssille, joka sen itse voimatta merkittävästi vaikuttaa tapahtumien kulkuun,  lopulta merkitsi sotaa. Tämän ajopuuteorian sopivaksi jatkeeksi on esitetty, että kävimme jatkosodassa Saksan rinnalla omaa sotaamme omilla tavoitteillamme liittoutumatta pahan natsi-Saksan kanssa. Nämä historian selitykset ovat olleet osa sotien jälkeisten vuosien yritystä ymmärtää tapahtunutta, jopa osa identiteettiämme ja kansallista selviytymisstrategiaamme sotavuosien traumoista.

Mutta historiaamme ei ole selvästikään vielä kirjoitettu valmiiksi. Viime vuosina tapahtumien kulku on alettu nähdä toisessa valossa. Niinpä monien tutkijoidemme mukaan jatkosotaan lähdettiin aivan tietoisesti ja omin päätöksin. Vaihtoehtojakin olisi muka ollut. Niitä vain pidettiin silloisessa tilanteessa niin huonoina, ettei niiden varaan uskallettu heittäytyä. Suomi oli monien, erityisesti nuorempien tutkijoiden mielestä jatkosodassa selkeästi Saksan liittolainen, vaikka virallista valtiosopimusta ei todistettavasti ollutkaan.

Koko jatkosotamme olisi ollut käytännössä mahdoton ilman voimakkaan Saksan monella tavoin toteutunutta tukea. Kansainvälisen katsannon mukaan Suomi oli Saksan ”löyhä liittolainen” ja ”kanssasotija” kuten Italia, Unkari ja Romaniakin, joiden kanssa Saksalla ei myöskään ollut liittosopimusta. Suomen kohtalo oli kuitenkin näitä muita liittolaisia onnellisempi. Ainoana Saksan rinnalla taistelleena maana sitä ei sodan päättyessä miehitetty.

Ehkä näiden historian tulkintojen ääripäiden väliltä löytyy uskottavin selitys. Emme me nyt aivan ajopuuna sotaan menneet. Kyllä taustalla oli sarja selkeitä päätöksiä, joita tehtäessä lopputulos ei tietenkään voinut olla näkyvissä mutta jotka koko ajan kavensivat vaihtoehtojen määrää. Loppujen lopuksi oltiin tilanteessa, jossa kädessä ei ollut kuin yksi toivoa herättävä ”kortti”. Voimakkaan Saksan rinnalla ja pääosin halukkaastikin lähdimme hakemaan hyvitystä talvisodan menetyksille, mahdollisesti jopa ”korkojen kanssa”.

Neuvostoliitto oli myös omalla epäonnistuneella välirauhan ajan politiikallaan aktiivisesti ajanut Suomea kohti tätä tilannetta. Virallinen Suomi oli vielä keväällä 1941 valmis hyväksymään Moskovan rauhan rajat pienin ”viilauksin” lopullisiksi, jos vain itsenäisyytemme taattaisiin.  Yleinen mielipide ei ehkä olisi tällaista lopputulosta ollut valmis niin vain hyväksymään, kun Saksa, joka oli ottanut Suomen ”siipiensä suojaan”, vielä näytti täysin voittamattomalta sotakoneelta. Pommittamalla raskaasti Suomen kohteita ilman sodanjulistusta Neuvostoliitto antoi lopullisen syyn todeta, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Göran Lindgren

Lähteitä:

Ahto, Sampo: Maailmansodat sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi, Vapaussoturi 3/2010

Jatkosodan historia osa 1, Sotatieteen Laitos, sotahistorian toimisto, WSOY, Porvoo 1988

Jokisipilä, Markku: Aseveljiä vai liittolaisia, SKS, 2004

Jonas, Michael: Kolmannen valtakunnan lähettiläs, Wipert von Blücher ja Suomi, Ajatus Kirjat, Gummerus Oy, Juva 2010

Leskinen Jari, Juutilainen Antti (toim.): Jatkosodan Pikkujättiläinen, WSOY 2005

Leskinen Jari, Juutilainen Antti (toim.): Talvisodan Pikkujättiläinen, WSOY 1999

Mannerheim, G.: Suomen Marsalkan muistelmat, Muistelmien I – II kansanpainos, Otava, Keuruu 2004

Manninen Ohto, Rumpunen Kauko (toim.): ”Käymme omaa erillistä sotaamme”, Risto Rytin päiväkirjat 1940 – 1944, Edita, Helsinki 2006

Manninen Ohto, Rumpunen Kauko (toim.): Murhenäytelmän vuorosanat, talvisodan hallituksen keskustelut, Edita, Helsinki 2003

Murtorinne, Eino: Stalinin lahja, artikkeli Helsingin Sanomissa 14.11.2010, s. D 4-5

Paasikivi, J.K.: Jatkosodan päiväkirjat, WSOY, Juva 1991

Ruutu, Y.: Suomen politiikka 1939-44, Olisiko sodat Suomen ja Neuvostoliiton välillä voitu välttää? Yhteiskuntatieteellisen kirjallisuuden kustannusosakeyhtiö Tiede, Helsinki 1945

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936 – 1944, Myrrysmies, Otava, Keuruu 1986

Terä, Martti V.: Tienhaarassa, syksyn 1940 tapahtumat Barbarossa –suunnitelman taustaa vastaan, Otava, Keuruu 1962

Ylikangas, Heikki: Välirauha 1940 – minkä sodan odotuksessa? Historiallinen Aikakauskirja 4/2003, s. 569 – 576