Osasto hiihtää loppuun saakka – Stadin Sissit 27. Kaukopartiohiihdossa

Kaikki hyvät seikkailut alkavat jostain odottamattomasta paikasta. Meidän tarinamme alkaa Santahaminan suksivarastolta.

Varusvarasto auki, auton kontti täyteen suksia

Kun päätetään lähteä 75 kilometrin hiihtomarssillle, tarvitaan välineet. Ja kun ollaan Stadin Sissit, välineet haetaan sieltä mistä parhaat löytyvät; Kaartin varusvarastosta Santahaminasta. Varastolla minut otti vastaan Ovaskan Rane, joka ystävällisesti perkasi meille parhaat SA-sukset ja varusteet hyllystä. Kaupan päälle tarttui mukaan paketti voiteluaineitakin. Voiteluaineet itseasiassa pelasti meidän koko hiihdon. Kun tavara oli kasattu, auton takakontti oli sen näköinen kuin muutto olisi käynnissä. Suksia ja varusteita riittikin melkein kattoon saakka.

Se oli samalla myös ensimmäinen hetki, jolloin homma alkoi tuntua todelliselta.

Joulukuusta Paloheinän pelloille

Yhteinen matka kohti Kaukopartiohiihtoa alkoi jo hyvissä ajoin joulukuussa – silloin kun lunta ei vielä ollut tippaakaan. Tänä talvena luontoäiti kuitenkin suosi meitä ja lumet tulivat tammikuussa. Pääsimme hiihtelemään yhdessä useamman kerran Paloheinän pelloilla. Yhteiset hiihdot vaihtelivat kahdesta neljään tuntiin. Ei ollut yksi kerta, kun päätimme hiihdot Paloheinän ravintolaan, jossa söimme maukkaan lounaan ja isot tuoreet munkit palkinnoksi.

Treenien tarkoitus ei ollut ainoastaan fyysisen kunnon kohottaminen. Tärkeämpää oli oppia säätämään varusteet kohdalleen ja ennen kaikkea oppia olemaan rentona suksien päällä tuntitolkulla. Se taito on pitkällä hiihdolla korvaamaton. Pulssi on saatava pysymään suhteellisen alhaisena ja tasaisena tai matka päättyy ennen aikojaan.

Vesikeli ja voitelutalkoot

Pari päivää ennen lähtöä odotti ikävä yllätys: täysi vesikeli. Kävin tekemässä testilenkin edellisenä päivänä, ja suksien pohjat keräsivät välittömästi niin paksun lumipohjan, että nilkat meinasivat taittua. Testilenkki päättyi siihen, että kannoin sukset kainalossa kotiin. Hiihto ei yksinkertaisesti onnistunut.

Tämä kokemus toi hivenen paineita, mutta luotin siihen, että Ranen antama ‘erikoismönjä’ tekisi tehtävänsä.

Ensimmäisen illan Utissa käytimmekin perusteellisiin voitelutalkoisiin. Laikat, rullat ja porakoneet olivat kovassa käytössä. Tunnelma oli intensiivinen mutta toiveikas. Illan pimetessä kävin vielä testaamassa ‘erikoismönjää’ ja helpotuksekseni se toimi täydellisesti. Lumi ei tarttunut pohjiin enää lainkaan.

Klo 5, puuro tulille

Hiihtopäivän aamu alkoi minulle klo 5. Yö meni kyllä enimmäkseen patjalla pyörien mutta osasto tarvitsi aamupuuronsa ja sen keittäminen oli minun tehtävä. Olikin mukava käydä osasto herättämässä. Aina reissun kohokohtia, kun pääsee nukkuvat ihmiset kuiskuttelemaan hereille.

Puurot syötyämme ja pakkauduttuamme linja-autoon siirryimme kohti Pajulahtea. Sieltä marssi takaisin Uttiin alkaisi.

Fiilis bussissa oli yllättävän hyvä. Kaikki tiesivät treenanneensa riittävästi. Parkkipaikalla ennen lähtöä painotin vielä kerran sen, mitä olin painottanut jokaisessa yhteisessä tilaisuudessamme: “päätavoite on, että kaikki, jotka tulevat viivalle, tulevat myös maaliin.” Vauhtimme määräytyisi tämän tavoitteen mukaan. Kukaan ei jää matkalle.

75 kilometriä – Pajulahdesta Uttiin

Marssimme alkoi jylhissä maisemissa ja suksi luisti erinomaisesti. Alamäissä GPS näytti yli 30 km/h. Se ei ole lainkaan huono vauhti, jos on jalassa sotilassukset sekä reppu selässä. Keskivauhtikin pysyi mukavasti 8 km/h tuntumassa.

Lämmintä kyllä riitti. Artun vinkistä lumipuvun lahkeet vedettiin heti alusta saappaiden yläpuolelle, jotta ilma edes vähän kiertäisi. Kaikki vetoketjut saivat olla auki. Ja sitten oli Pekka, joka hiihti matkan pelkällä Svalan reikäpaidalla. Pekan selitys oli lyhyt ja tyhjentävä: se tarjosi hyvän homeostaasin. Tarkennan vielä sen verran varustusta, että kyllä hänellä housut kuitenkin oli jalassa.

Emme kyseenalaistaneet tätä ja suurimmaksi syyksi siksi, ettei kukaan meistä varmaan tiennyt mitä se homeostaasi tarkoittaa.

Tasaista tahtia vain jatkettiin ja juttukin välillä luisti. Pidimme lyhyet tauot aina 55 minuutin jälkeen ja pidemmät tauot olivat järjestäjän toimesta noin 25 km välein. Taukopaikat olivat joko hiihtomajoja tai huoltoasemia. Tankkaaminen hoidettiin kyllä mallikkaasti. Viimeisellä huoltoasemalla maistui kyllä burgerit ja ranskalaiset todella hyvältä!

Kymmenen tunnin jälkeen alkoi matka jo vähän puristaa. Suksien luisto oli heikentynyt oleellisesti, vaikka niitä joka tauolla lisää voideltiin. Pitkien järviosuuksien jälkeen alkoi kauempana jo siintämään Utin lentokentän merkkivalo ja ajatus matkan lopusta hiipi jo mieleen. Kun rantaa sitten lähestyttiin, häämöttikin edessä pirunmoisen jyrkkä ylämäki. Olisi naurattanut, jos ei olisi niin paljon itkettänyt, kun sitä jyrkännettä könysi ylöspäin.

Maali

Kun vihdoin Utti ja maaliviiva viimein alkoi häämöttää, yritin pidätellä nuorempia – viiva pitäisi ylittää yhdessä – vaan nehän lähtivät tasatyöntämään ja etenivät ja katosivat kuin junat malliviivan yli.

Maalissa tunnelma oli helpottunut: 75 kilometriä, 15.5 tuntia, pronssinen mitali. Itse pystyin todo-listaltani yhden itemin rastimaan ja tehtävä oli vielä onnistunut tavoitteiden mukaisesti.

Sukset ja sauvat laitettiinkin välittömästi auton takakonttiin. Kukaan ei enää halunnut kannella niitä. Kaikkein vähiten minä.

Jälkilöylyt ja -säryt

Osalle tuli illalla jo tyttöystävät hakemaan – arki kutsui. Osa jäi saunomaan ja yöksi Uttiin parantelemaan haavoja.

Haavoista puheenollen: olkapäät olivat niin kipeät, että vaatteiden riisuminen tuotti melkoisia vaikeuksia. Jääkäri M -repun terävät viilekehihnat olivat jauhaneet olkapäiden hermoja perusteellisesti 15,5 tunnin aikana. Aamulla meni 20 minuuttia ennen kuin sain kammettua itseni edes ‘sängystä’ ylös. Tämä ei sinänsä yllättänyt, koska olkapäät kipeytyivät jo noin tunnin hiihdon jälkeen ja Buranalla mentiin.

Reissu itsessään kaikkine valmisteluineen oli mahtava kokemus. Lisää on luvassa ja ensi vuonna mennään uudestaan. Lumitilanteen mukaan voi olla, että mennään Jääkäriprikaatiin eli siellä on 100 km jääkärimarssi ja sieltä ei pitäisi lumi loppua. Toki on mahdollista, että mennään molempiin. Lähde mukaan. Laita viestiä meille maasto@stadinsissit.fi ja uusia kokemuksia hakemaan.

Teksti ja kuvat: Kristian Halonen