03/2015 paakirjoitus

Sissi-Team Utria Assault -talvikisassa Virossa

Teksti: Matti Riikonen

Takana 130 km hiihtoa 25 kg:n varustuksessa 2.5 vuorokauden aikana. Yhteensä noin neljä tuntia unta neljässä tunnin pätkässä. Kroppa on uupunut, muttei rikki. Ajatus toimii, mutta univajeesta johtuen hitaammin kuin tavallisesti. Olo on tyhjä mutta tyytyväinen – urakka on selätetty ja palautuminen voi alkaa. Mutta palataan vähän ajassa taaksepäin. Mistä Utria-kisassa onkaan kyse? Ja miten siihen pitäisi valmistautua? Tänä vuonna Sissi-Team -kilpailupartiossa olivat mukana Aki Virtanen, Miikka Lopez, Matti Riikonen ja Henri Tourunen, ja huoltotiimissä Aarne Björklund, Sampo Nurmi ja Miika Koistinen.   Sissi-Teamin valmistautuminen Viron Utria Assault-kisaan alkoi pari kuukautta ennen kilpailua yhteisillä marssi- ja suunnistusharjoituksilla Nuuksion ja Sipoon maisemissa noin parin viikon välein. Kilpailupartioon lähteviltä edellytettiin peruskunnon olevan sillä tasolla, että parin vuorokauden liikunta metsäolosuhteissa sujuu ilman ongelmia, joten jokainen vastasi itse kunnon ylläpidosta haluamallaan tavalla. Harjoituksissa keskityttiin etupäässä yhteistoimintaan ja tutustuttiin partion jäsenten vahvuuksiin ja erityistaitoihin. Edellistalven kilpailun vesikuoppaan pulahtamisen muistuttamana harjoiteltiin myös jäisessä järvessä kastautumista ja sen jälkeen etenemistä ja toimintakyvyn säilyttämistä. Tätä oppia ei onneksi itse kisassa tarvittu. Suurin haaste valmistautumisessa oli Etelä-Suomen heikko lumitilanne, minkä vuoksi kaikki harjoitukset jouduttiin tekemään jalkaisin. Kisassa taas lähtökohtaisesti hiihdetään huonoissakin lumiolosuhteissa, ja järjestäjät antavat ohjeistuksen mahdollisesta suksien pois jättämisestä vasta aivan viime tipassa. Viron sää- ja lumitilannekartat olivat siis hyvin aktiivisen tarkkailun alla lähtöpäivän alla, ja kunnon lumipeite tuli Itä-Viron kilpailumaastoihin vasta muutama päivä ennen starttia. Hyvä, siis hiihdetään.

Keskiviikkoaaamu ja matkapäivä

Matka alkoi jo keskiviikkoaamuna 14.1, kun keräsimme porukan ja varusteeet yhteen paketti- ja yhteen henkilöautoon ja ajoimme Tallinkin lautalle. Laivamatka kului aamiaista syödessä ja samalla törmättiin MPK:n Juha Niemeen, joka oli tulossa kisaan tarkkailijaksi. Juhaan törmättiin sitten kisan kuluessa useamminkin, samoin kuin moneen muuhunkin aktiivireserviläiseen eri tuomari- ja toimitsijatehtävissä. Tuttujen tapaaminen reitillä piristi mieltä kummasti. Tallinnasta matka jatkui Jöhviin, jossa oli ilmoittautuminen, paikallisten aseiden (rk ja pistooli) kuittaus, ruokailu, varustetarkastus ja reppujen välppääminen lopulliseen kisakuntoon. Koska osa varusteista oli pakollisia, kuorman painoksi tuli vesien kanssa n. 25 kg, josta aseet ja patruunat painoivat 5-6 kg.

Keskiviikkoilta ja startti yöhön

Partiomme startti oli keskiviikko-iltana klo 22.40. Jo saapuminen kilpailun lähtöpisteeseen, vajaa 30 km Jöhvistä länteen Kiviöliin, paikallisen laskettelurinteen juurelle kertoi mistä oli kyse – ei ollut tulossa pehmeää laskua kisan alkuun. No, juomavettä naamaan, vaatteet minimiin, sukset nippuun ja sitten ylös mäkeä varusteet mukana. Ensimmäisen nousun jälkeen tuli lisää nousuja, ja ylä- ja alamäkeen mutkitellen jatkettiin n. 20 minuuttia. Huonoksi onneksi ja tulevia haasteita enteillen muuten hyväkuntoisella Henrillä kihahtivat maitohapot jalkoihin tässä ylös/alas-juoksussa, ja jouduimme jakamaan varusteita uudelleen. Emme siltikään olleet läheskään viimeisiä, mutta paras joukkue käytti samaan reittiin 10 minuuttia. Laatta oli kuulemma lentänyt maalissa… Seuraavalle rastille siirtymiseen aikaa reilut 7 tuntia, joten lähdettiin liikkeelle. Hieno kirkas yö ja monta tasaista kenttää jäi erityisesti mieleen, kun suksi luisti ja olo oli mitä mainioin. Viiden tunnin hiihdon jälkeen pysähdyttiin lähelle seuraavaa rastia syömään ja saatiin tunnin torkut ennen herätystä ja siirtymistä rastille. Viron kisoissa rastille voi saapua viisi minuuttia ennen tai jälkeen tavoiteajan, muuten tulee virhepisteitä, joten ajoitus on tärkeää.

Torstai-aamu: Maanalainen luolasto ja köysieste

Torstai-aamun rasti alkoi pimeässä klo 7.00. Tehtävänä oliottaa haltuun lähellä oleva vartiopaikka, jossa vihollisella oli hallussaan vanki. Polku johti maanalaiseen pimeään luolastoon, jonka oviaukossa saatiin vastaan vihollistulta ja edetessä piti varoa siellä täällä olevia miinoja. Luolan haarautuessa partio jakaantui ja jatkoimme paikan tutkimista. Vauhti ja epäselvyys luolan esteiden ohjeistuksessa kostautuivat huolimattomuutena, emmekä lopulta löytäneet miehen mentävää aukkoa maanrajassa, josta ryömimällä pääsi vangin luo johtavaan sivuluolaan. Lopuksi piti piirtää pohjapiirros luolan rakenteesta, ja mitä aseita/miinoja missäkin oli nähty. Tuloksena maksimivirheet itse tehtävästä, mutta paremmat pisteet piirroksesta. Jatkoksi vielä uusi tehtävä, jossa ensin ylitettiin köysieste varusteiden kanssa ja sitten kiivettiin pienen mäen huipulle suksien kanssa. Tähän kului turhan kauan aikaa, joten tulos alle keskitason.

Siirtyminen raskaassa kelissä, Henri joutuu jättämään kisan kesken

Matka jatkui taas noin kuuden tunnin hiihdolla, josta osa edettiin keskellä rautatietä. Lämmin keli muutti hiihdon raskaaksi, kun kostea suojalumi pakkautui suksen pohjiin. Todettiin että vain rittävän kova vauhti piti pohjan puhtaana ja luistavana. Jos vauhti ei ollut riittävä, sukset tarrautuivat kiinni. Tässä kohtaa partio koki pahimman takaiskun, kun Henri totesi joutuvansa jättämään kisan kesken. Energiatasot eivät olleet palautuneet, ja raskas meno ei antanut tilaisuutta korjata asiaa, joten Henri päätti antaa muille tilaisuuden jatkaa aikataulussa. Miehekäs päätös, vaikka kaikkien mieltä kirvelikin. Aki otti kokeneimpana kilpailijana partion johtovastuun.

Auton tutkiminen, radioauto ja koodatun viestin lähetys

Seuraava rasti oli klo 15.40, jonne saavuttiin maastoruokailun ja lyhyen tauon jälkeen. Ensimmäinen tehtävä oli tutkia vihollisen tiedustelu-upseerin auto eri puolilta ja vastata sen pohjalta kysymyksiin. Käytimme kameraa mm. rekisterinumeron taltioimiseen, mutta valitettavasti sisällä olleesta kartasta tuli niin epätarkka kuva, että siinä olleista taktisista merkeistä ei saanut muodostettua kokonaiskuvaa. Saatiin kuitenkin hyvät pisteet. Toinen tehtävä oli laatia koodattu sanoma, käyttää radioauton kalustoa ja viestittää sanoma puheella. Koodin salausmenetelmän rakenne oli varsin heikosti ohjeistettu, mutta pienen pähkäilyn jälkeen se kuitenkin aukeni ja saimme viestin eteenpäin. Olimme jopa tyytyväisiä tehtävän onnistumisesta. Loppupisteistä kuitenkin todettiin, että olimme ylittäneet määräajan, vaikka noudatimme täysin rastimiesten ohjeita. Ilmeisesti rastimiehetkään eivät olleet tehtäviensä tasalla, koska määräajan ylitti 17 partiota 24:stä.

Ampumarasti – 3 minuuttia myöhässä

Seuraavalle rastille oli aikaa täysin riittävät 1.5 tuntia, ja oman huollon saavuttua paikalle ensimmäistä kertaa sitten aamun, käytimme ehkä turhan paljon aikaa kuivien varusteiden vaihtoon. Loppuosa matkasta ennen rastia oli kuitenkin taitettava läheisen kaupungin jäisillä kaduilla ja puistoissa liukastellessa. Harmittavasti vielä lähestyimme kasarmilla olevaa ampumarastia ison korttelin toiselta puolelta, josta läpikulku ei ollut mahdollista, ja loppukirikään ei auttanut: Olimme myöhässä 3 minuuttia yli sallitun ajan, emmekä enää päässeet suorittamaan ammuntaa. Kuului ihan pari ärräpäätä, kun meille odotetusti vahvin rasti toikin maksimivirhepisteet. Mutta ei siinä kiroilu auttanut. Ilta oli pimentynyt, joten lähdettiin liikkeelle kohti seuraavaa rastia, aikaa 6.5 tuntia. Reitinvalintaa rajoitti hankalakulkuinen maasto, ja kaiken kukkuraksi jouduimme vastaosaston yllättämäksi. Mieliala olisi voinut olla korkeammallakin (eli vähemmän silotellusti sanottuna v..tutti kuin pientä oravaa).

Perjantain aamujumppa ja kalustotunnistus

Seuraava rasti oli perjantai-aamun puolella klo 01.00. Sitä ennen ehdittiin ottaa tunnin torkut maastossa, ja ylösnousun jälkeistä kylmänhorkkaa ei parantanut edes kaikkien päällysvaatteiden vetäminen päälle. Onneksi vuorossa oli kalustontunnistustehtävä, jota oli ryyditetty pienellä aamujumpalla. Partion piti kannatella suorilla käsillä pään yläpuolella kahta puista ahkiota, jonka kyydissä oli täysiä halkosäkkejä. Niin kauan kun ahkiot olivat ilmassa, tunnistusta voi jatkaa. Muuten hyvä, mutta tehtävä oli mitoitettu neljälle, ja meitä oli enää kolme. Ainoa vaihtoehto oli siis laittaa ahkiot ja kuormat päällekkäin ja kannatella niitä kolmeen pekkaan. Paria minuuttia kauemmin emme jaksaneet, ja sijoitus kolmanneksiviimeinen. Matka jatkui 3.5 tunnin siirtymällä kumpuilevaa metsälatua yli ojien ja loppumatka tasatahtia lykkien peilijäisellä tiellä, mikä oli ehkä koko kilpailun toiseksi ikävin väli. Ikävin oli vielä edessä. Klo 05.00 päästiin suorittamaan tehtävä, jossa määräajan kuluessa saimme katsoa valokuvia ja tehdä niistä muistiinpanoja, ei muuta. Ajankäyttömme ei ollut kunnolla mietitty, joten osa kuvista jäi kokonaan katsomatta. Tämän puutteen merkitys paljastui myöhemmin.

Viistoräntää ja pioneerimateriaalin tunnistus

Matka jatkui reilun kolmen tunnin etenemisellä pääosin tietä pitkin. Keli heikkeni koko ajan, tuuli yltyi ja alkoi tulla kunnon viistoräntää. Samaan aikaan Akin saapas alkoi painaa nilkkaa hiihtäessä, ja Akin oli otettava sukset kantoon. Mieliala oli alhaalla, koska yksikin keskeytys olisi tarkoittanut kisan päättymistä – tähänkö homma nyt tyssäisi? Kova tuuli ja märkä lumi kastelivat varusteet ja paikoin oli vaikea nähdä eteenpäin kovin pitkälle. Eteenpäin kuitenkin mentiin, ja päästiin ajoissa klo 8.40 rastille, jossa tunnistettiin räjähteitä ja pioneerimateriaalia. Siitä tuli hyvät pisteet. Aki sai huollolta apua jalan sitomisessa, ja matka voi jatkua vaikka odotukset eivät olleet korkealla. Keli kuitenkin parani hieman ja räntäsade loppui, joten seuraavat neljä tuntia menivät jo paremmin. Akille isot pisteet sisukkuudesta, jolla noustiin henkisesti hankalasta tilanteesta ylös.

Konekiväärin kokoaminen, sotahistoriaa viroksi ja ensiaputehtävä

Seuraava etappi oli klo 13.10 pienen kylän laidalla tuulisella mäellä. Tuuli puraisi yllättävän ikävästi, ja parinkymmenen minuutin odotuksen aikana alkoi paleltaa ennen tehtäviä, vaikka osan aikaa voimme odotella autossa. Ensimmäinen tehtävä oli sisällä paikallisessa sotamuseossa, jossa osan piti hakea vastauksia Viron sotahistoriaa koskeviin kysymyksiin ja toisten koota vanha saksalainen konekivääri käyttökuntoon räjäytyskuvan perusteella. Sotahistorian kysymyksiin vastaaminen oli hankalaa, kun materiaalit olivat pääosin viroksi ja venäjäksi, joita kumpaakaan ei osattu. Konekiväärin kokoaminen ei myöskään sujunut kuin Strömsössä, tuloksena keskinkertaiset pisteet. Jatkotehtävä oli varsin perinteinen ea-tehtävä, jossa vihollistulen alla ryömien piti antaa ensiapu kahdelle haavoittuneelle, kuljettaa heidät ahkioilla suojaan ja tilata sinne radiopuhelimella evakuointi. Rasti oli mitoitettu neljälle taistelijalle, joten kolmella haavoittuneiden siirto jäi tekemättä. Siitä huolimatta saimme keskimääräistä paremmat pisteet. Ruokatankkauksen jälkeen taas liikkeelle, nyt vähän lämmenneenä.

Keppiviidakon läpi kolmansille torkuille

Seuraavalle rastille siirtymiseen oli aikaa 5.5 tuntia, ja loppumatka tehtiin alueella, joka oli kilpailun ehdottomasti ikävin hiihto-osuus. Metsä oli paikoin erittäin hankalasti hiihdettävää keppiviidakkoa, jossa risuja sojotti maasta ja ilmasta joka suuntaan, ja lisäksi piti varoa kastelemasta suksia jäisissä vesilätäköissä. Etenemisnopeus oli huonoimmillaan ehkä muutama metri minuutissa. Keppivyöhykkeen läpi päästyämme tiheää metsää rajoittivat määrävälein syvät ojat, joiden vierellä pystyi hiihtämään. Kuinka ollakaan, vihollisen vastatoiminta kohdistui juuri näihin avoimempiin linjoihin, ja jouduimme jälleen yllätetyiksi. Emme tosin olleet ainoita, koska lähes kaikki partiot käyttivät samoja reittejä. Viimein pääsimme riittävän lähelle seuraavaa rastia, ja poljimme hankeen makuupaikat tunnin unta varten. Vähän hymyilytti paikalliset leiriytymistavat, kun totesimme monen partion nukkuvan tyytyväisenä lämmitetyissä huoltoautoissa keskellä huoltotietä. Kiellettyähän se oli sääntöjen mukaan, mutta paikallisen tavan mukaan vain kiinnijääneitä sakotettiin. Illan viimeinen rasti oli klo 19.30, aiheena valokuvien tunnistus. Nyt piti muistella, mitkä henkilöt olimme nähneet runsas puoli vuorokautta aiemmin näytetyissä valokuvissa. Vaikka muistimme hyvin ne kuvien henkilöt, jotka olimme ehtineet nähdä aiemmin, emme silti pystyneet tunnistamaan katsomattomien kuvien henkilöitä. Tuloksena varsin heikot pisteet. Pienellä taktikoinnilla aamun valokuvien katselussa olisimme päässeet parempaan.

Öinen pitkä hiihto pikku-ukkojen kanssa

Valokuvien tunnistuksen jälkeen alkoi kilpailun henkisesti vaikein vaihe: reilun kahdeksan tunnin siirtyminen ennen seuraavaa rastia, jolle piti saapua lauantai-aamuna klo 4.10. Nyt jos väsähtäisi, voisi olla vaikea enää palautua aamupäivän aikana. Toisaalta kisan loppu alkoi jo häämöttää reilun puolen vuorokauden päässä, mikä antoi voimia.Vastatoimia ennakoiden kiersimme reitille uudesta suunnasta, ja jouduimme välillä palaamaan takaisin ylittämättömien ojien tai vaikeakulkuisten väylien takia. Aiemmin läpäisty keppimetsä, varsinainen keppih..tti, oli taas edessä, ja sen läpäisy veti hien pintaan edellistä kertaa enemmän. Mutta sen jälkeen alkoi tasaisempi reitti sysipimeässä yössä junaradan varrella. Etenimme kaikki enemmän tai vähemmän unihoureessa tunnista toiseen. Miikka kertoi torkahtaneensa pystyssä hiihdon lomassa ja Aki puolestaan kuvasi omia harhanäkyjä – mitä lie pikku-ukkoja. Viimein päästiin perille viimeistä edelliselle rastille ennen pikataipaleen alkua, ja ehdittiin torkahtaa hangessa vajaa tunti.

Lauantai-aamu, pikataival ja esterata

Makuupussista noustessa paleli taas kuin horkassa, ennen kuin liike sai lämmön kiertämään. Nyt oltiin kuitenkin jo voiton puolella, koska matkaa oli jäljellä enää noin viisi tuntia. Aamun etappi ei sisältänyt tehtäviä, ainoastaan pikataipaleen alun koordinaatit. Noin neljän tunnin matka ei enää tuntunut juuri miltään, kun taivalta oli takana jo yli kaksi vuorokautta. Vaikka pääosa matkasta meni yli nahkeiden mullansekaisten peltojen ja liukastellen jäisten teiden pientareilla, se ei haitannut. Hyvin etuajassa päästiin pikataipaleen alkuun odottamaan omaa lähtövuoroa. Emme tienneet mitä tuleman piti, mutta yritimme pitää itsemme lämpiminä, jotta jäykistyneet lihakset eivät kramppaisi tulevassa rutistuksessa.

Pian selvisi pikataipaleen sisältökin, eli n. 7 km:n reppujuoksu tiellä ilman suksia. Kuorimme taas ylimääräiset vaatteet pois, kiristimme reput ja hörpimme nestettä sisään. Sitten matkaan. Aloitimme varovasti, että saadaan lämpö päälle, ja vuorottelimme hölkkää ja marssia. Jatkuvaan juoksuun ei enää ollut energiaa, joten etenimme parasta mahdollista vauhtia. Noin tunnin juoksumarssin päästä luulimme jo loppukirin jälkeen päässeemme maaliin lepäämään, mutta siitä alkoi vielä esterata, joka vei loputkin mehut. Varusteiden kanssa matalana ryömiminen vei hengityksen aivan piippuun, ja köysiradan jälkeen ja loppuspurtin jälkeen joutui haukkomaan henkeä vielä monta minuuttia. Kisa oli kuitenkin osaltamme päättynyt, ja mieli suunnattoman tyytyväinen.     Lopussa vielä varustarkastus, ja sen jälkeen järjestäjien tarjoamaa keittoa, mehua ja leipää kaikessa rauhassa. Huolto hoiteli sillä aikaa aseiden luovutukset, ja lähdimme ajamaan kohti paikallista yleistä saunaa. Reilun kahden vuorokauden hikoilun ja palelun jälkeen kuuma sauna oli kuin hyökyaalto joka kerralla kohautti verisuonet auki ja rentoutti olon. Automatka Tallinnaan sujui sitten enemmän tai vähemmän unihorteessa.

Häntäpään sijoitus tällä kertaa, mutta ensi kerralla ollaan viisaampia

Kilpailuun lähti 26 partiota, ja olimme ainoa ulkomainen partio. Kolme partiota keskeytti. Sijoituimme hännille, mikä johtui pääosin kolmesta eri tekijästä. Ensinnäkin virhepisteet yhdestä keskeytyksestä ja sen epäsuorat vaikutukset pienentyneen tiimin takia. Toiseksi puhdas huono tuuri, kuten ampumarastilta myöhästyminen ja muutamat vastaavat tilanteet, joissa pienellä tuurilla oltaisiin onnistuttu paremmin. Kolmantena oli vastatoiminnan välttely, josta saimme kilpailun heikoimmat pisteet johtuen huonommasta paikallistuntemuksesta ja sen mukaisista reitinvalinnoista. Ilman edellämainittuja puutteita olisimme olleet keskikastissa, joskin korkeammat sijoitukset olisivat vaatineet jo useampia onnistumisia. Tärkeintä on kuitenkin saada uusia kokemuksia, ja seuraavalla kerralla ollaan taas viisaampia. Tiimin puolesta iso tunnustus kuuluu Akille, joka hoiti vaativan suunnistajan tehtävän virheettömästi hankalissakin oloissa, ja samalla toimi partion johtajana loppukisan ajan. Suuri kiitos myös Aarnen johtamalle huoltotiimille, joka oli oikea-aikaisesti paikalla tukemassa kisaajia täydennyksillä.

Mitä opiksi seuraavaa talvikilpailua varten?

Talvikisoissa hiihtokunto ja -taito on ensiarvoisen tärkeää – toteaahan jo PV:n vanha ohjekin, että ’sukset helpottavat liikkumista, etenkin talvella’. Aika moni tuntuu ajattelevan, että hiihtäminen on lähinnä kävelyä suksilla. Todellinen hiihtotaito on kuitenkiin sitä, että pystyy etenemään taloudellisesti ja suksen liukua hyödyntäen pitkiä matkoja väsymättä, ja toisaalta hallitsemaan ketterästi hankalat laskut ja ojien ylitykset hyvässä tasapainossa varusteiden kanssa. Hiihtorutiini ei synny harjoittelematta, ja kylmiltään ei pitkään hiihtoon kannata lähteä. Hiihtolihaksia kannattaa minimissään totutella muutaman kerran vaikka tavallisilla suksilla esim. Helsinki-hallissa, jos luonnonlumille ei pääse. Ja muuten hiihtorutiinin pitäisi olla sellainen, että voi päiväseltään heittää vaikka 50 km:n hiihtolenkin tavallisilla suksilla pienellä eväsrepulla ja sen kummemmin valmistautumatta. Kaukopartiohiihto on oiva tapa testata pidempää matkaa armeijan suksilla, ja jos jaksaa hiihtää pikamatkan 75 km esim. 12 tunnissa, pystyy myös hyvin suoriutumaan Utriasta. Partion hyvään kokonaisvauhtiin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä mitä ripeämpi siirtyminen on, sitä enemmän jää aikaa huoltamiseen ja lepoon. Hyvä kokonaisvauhti ei välttämättä tarkoita kieli vyön alla liikkumista koko ajan, vaan riittävää perusnopeutta hiihdossa tai jalkamarssilla ja toisaalta hyvää ennakointia ja kuria taukojen pidossa. Kun jokainen tiedostaa tauon mitan, voi ajoittaa oman taukopukemisen ja tankkauksen sen mukaan. Partion yhteisten harjoitusten ennen kisaa pitäisi kestää ainakin 6-8 tuntia, jotta etenemisen rytmiä voisi harjoitella jo pienen väsymyksen painaessa ja helposti pitkittäessä taukoja. Jo muutaman kilon kevennys repun sisällössä helpottaa jaksamista pitkässä suorituksessa, kun aseiden ja patruunoiden painosta ja pakollisista varusteista ei voi tinkiä. Mikään yksittäinen varuste on harvoin täysin turha, mutta painosäästöt voi saada pienistä puroista. Kisassa vesihuolto oli hyvin järjestetty, joten vettä tai muuta juomaa ei olisi tarvinnut kantaa mukana kuin ehkä litran verran kerrallaan. Pari pussia ylimääräistä ruokaa jää helposti repun pohjalle, sekin painoltaan 500-600g. Ja esim. n. 1.4 kg painavan M05-pakkastakin korvaaminen taukotakkina vaikka Inttistoren myymällä Bivvy-takilla olisi vähentänyt repun painoa melkein kilon. Varustusta voisi edelleen keventää, jos Virosta kuitatun AK-4 -rynnäkkökiväärin (paino 4.25 kg ilman lipasta) voisi korvata esim. Suomesta tuodulla PV:n RK95 TP:lla (paino 3.7 kg ilman lipasta), jota olisi muutenkin ketterämpi kuljettaa. Lupakäytäntö voi tosin olla ongelma.

Teskti on aiemmin julkaistu Sissisanomissa.

Jaa uutinen: