Vapaussodan päättymisestä 105 vuotta

Toukokuun 16. päivä 1918. Voitokas valkoinen kenraali Mannerheim johtaa joukkonsa Helsingin läpi. Kyseessä oli paraati, joka sinetöi lopun liki neljä kuukautta ravisuttaneelle sodalle Suomessa. Tämä oli sota, jossa maanmiehet olivat taistelleet toisiaan vastaan ja jossa ulkovallat olivat myös aktiivisia osapuolia. Suomi oli käynyt verisen konfliktin omalla maaperällään ja nyt olisi aika aloittaa uuden nuoren valtion rakennus. Kaiken tämän voiton keskellä vallitsi epävarmuus siitä, mihin Suomi oli menossa.

Kun miettii 105 vuotta sitten päättynyttä vapaussotaa, on yllättävää ajatella, kuinka paljon on muuttunut ja samalla kuinka paljon yhtymäkohtia on nykypäivään. Vapaussotaan johtaneet syyt ovat moninaisia ja olivat vuosien kehityksen tulosta. Venäjän imperiumi, joka vielä 1880-luvulle asti ei erityisemmin sekaantunut Suomen sisäisiin asioihin oli muuttanut kantaansa. Aleksanteri III oli ehdoton hallitsija ja hänen lyhyen valtakautensa päätteeksi häntä seurasi Nikolai II, joka oli isänsä oppien mukaisesti ehdottoman varma omasta rajattomasta vallastaan. Juuri Nikolai II:n kaudella Venäjä aloitti toimet, joilla imperiumin kaikki osat venäläistettäisiin. Suomalaiset, jotka olivat olleet keisarivallalle kuuliaisia, löysivät yhtäkkiä itsensä tilanteesta, jossa aiemmin suopeasti suhtauduttuun suomalaiseen kansallisaatteeseen ja jopa suomen kieleenikin tuli muutoksia. 1899 alkaneet sortotoimet aloittivat kehityksen, joka lopulta irtautti Suomen venäläisestä vallasta ja sen kulttuuriperinnöstä.

Vapaussotaa edeltäneenä vuonna 1917 Venäjä oli käynyt läpi kaksi vallankumousta. Ensin vallasta luopui Nikolai II maaliskuussa ja vain kahdeksan kuukautta myöhemmin uuden Venäjän hallituksen syöksi vallasta Vladimir Lenin ja hänen bolsevikkinsa. Samaan aikaan Suomessa väännettiin ankarasti kättä maan suunnasta ja hallinnosta. Lopulta joulukuun 6. päivä Suomi julistautui itsenäiseksi ja Lenin antoikin tunnustuksensa jo 31.12, laskien sen varaan, että Suomi palautuisi ajan myötä Leninin ’’kansojen perheeseen’’. Tammikuun 1918 alkaessa Suomen sosialidemokraattisen puolueen johto oli kallistunut aseellisen kapinan aloittamiseen porvarivallan syöksemiseksi ja Suomen hallitus oli itse antanut 12.01 oman käskynsä järjestyksen rakentamiseksi maahan. Järjestystä valvomaan perustetuista suojeluskunnista tehtiin tasavallan joukkoja ja niiden komentoon kutsuttiin Venäjän armeijan kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim. Sodan rajalinjat oli vedetty ja tasavallan joukoista käytettiin kutsumanimeä valkoiset tai valkokaarti, kun taas aseistetusta työväen joukoista tuli punakaarti tai punaiset.

Sodan puhjettua 27.01.1918, Etelä-Suomen (tärkeimpinä keskuksina Tampere, Turku ja Helsinki) päätyivät punaisille, kun taas valkoiset hallitsivat loppua Suomesta, pitäen päämajaansa Vaasassa. Sodan alkuviikot olivat varsin umpimähkäisiä. Ensimmäisien viikkojen aikana ei ollut tavatonta, että osapuolet taistelivat aamusta iltahämärään, jonka jälkeen vetäytyivät nukkumaan ennen kuin taistelut jatkuivat taas aamun koittaessa. Saksaan lähteneet 2000 vapaaehtoista, joiden alkuperäinen tavoite oli vapauttaa Suomi Venäjän vallasta, palasivat Suomeen taistelemaan lähes yksinomaan valkoisten riveissä. Näiden jääkärijoukkojen panoksella valkokaarti onnistui järjestäytymään paremmin ja Mannerheimin sekä usean muun aiemmin Venäjän armeijassa palvelleen kenraalin kokemuksella valkoiset alkoivat pian saada entistä enemmän alueita. Punakaartilla oli pulaa kokeneista upseereista ja Leninin lupauksista huolimatta apu jäi hyvin pieneksi ja Suomessa vielä olleilla venäläissotilailla ei ollut juurikaan kiinnostusta osallistua sotaan.

Viimeinen naula punaisten arkkuun oli Saksan keisarikunnan tulo sotaan. Saksassa sotaa oli seurattu sen alusta lähtien ja huhtikuussa 1918 Saksa päätti lähettää 15 000 sotilasta Suomen hallituksen avuksi. Valkoisilla oli jo tässä vaiheessa hyökkäysvaihe päällä, saksalaisten tulon vain vauhdittaessa punakaartin sortumista.

Johtaessaan voitettua paraatia 16.5. Suomi oli uudessa tilanteessa. Ulkopoliittisesti hallinto oli nyt valinnut kumppanikseen Saksan ja punakaartin johdosta pieni osa päätyi Neuvosto-Venäjälle. Suomi oli tilanteessa, jossa maa oli nyt irtautunut Venäjän vallasta ja katsoi länteen.

Kun siis seuraa sotaa ja sen seurauksia, tiettyjä yhtymäkohtia on nykypäivään. Sota oli seurausta pitkästä kehityksestä, jossa Venäjän omat toimet olivat saaneet Suomen irtautumaan sen piiristä. Luottamus, joka oli syntynyt autonomian aikana, oli murrettu ja kuten Suomen nykyinenkin nopea siirtyminen Naton jäseneksi osoittaa, teoilla on merkitystä. Venäjän omat toimet aiheuttivat 1900-luvun alun irtautumisen ja suomalaisten lojaaliuden lopun. Nyt vuonna 2022 Venäjän oma hyökkäyssotansa Ukrainaan johti Suomen liittymisen pikanopeudella Natoon. Myös ulkovaltojen kiinnostus Suomea kohtaan oli 105 vuotta sitten oleellinen osa Suomen omaa kehitystä ja niin on myös nyt. Erona meillä on tänä päivänä se, että Suomi on käynyt läpi omaa historiaansa ja niitä syitä, miksi kävimme oman sotamme. Nyky-Suomi on harpannut valtavasti 105 vuoden aikana: maasta on tullut vauras, maa on vapaa, suvereeni ja kansa on käynyt läpi vaikean alkuitsenäisyyden päätyäkseen länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi. Historiasta on syytä oppia, seurata kehityksiä ja ennen kaikkea peilata omia tekojaan. Venäjä ei ole sitä tehnyt ja perintönä on tällä hetkellä 15 kuukautta jatkunut sota, joka ei ole tuonut Venäjälle juuri mitään, ajaen sen hylkiöksi.

Eerik Tuovinen VTM
HELRESP hallituksen jäsen