02/2015 paakirjoitus

Miten torjutaan ohjukset ja raketit?

Teksti: Ahti Lappi, eversti evp, ilmasotahistorioitsija

Parlamentaarisen selvitysryhmän raportissa ”Puolustuksen pitkän aikavälin haasteet” (1.10.2014) tarkastellaan 2000-luvun uhkakuvaa toteamalla muun muassa, että ”Suurvallat hyödyntävät ilma-, avaruus- ja informaatioulottuvuutta ja pyrkivät tietoylivoimaan. … Kaukovaikuttamiskyvyt maalta, mereltä, ilmasta ja tietoverkoista valtakunnan rajojen ulkopuolelta korostuvat…. Ilmaoperaatioihin liittyy… täsmäaseiden käyttö kaukovaikuttamiseen sekä miehittämättömien ilma-alusten käyttö.”

Uhkakuva on hyvin ajankohtainen ja realistinen, kun asiaa tarkastellaan sotahistorian ja teknillisen kehityksen valossa. ”Kaukovaikuttamiskyvyn” teknillistä kehittämistä on harrastettu jo vuosikymmeniä, mistä parhaimpana esimerkkinä ovat Hitlerin Saksan V1- ja V 2-aseet. Myöhemmät kauko- ja risteilyohjukset ovat vain niiden jälkeläisiä. Hyökkääjän pyrkimyksenä on saavuttaa mahdollisimman suuri tuhovoima mahdollisimman pienillä omilla tappioilla. Se onnistuu miehittämättömillä aseilla: ballistisilla ohjuksilla, tykistöohjuksilla ja -raketeilla sekä risteilyohjuksilla. Apuna ovat vielä miehittämättömät koneet eli lennokit. Suuren ulottuvuuden ja tarkkuuden ansiosta taktillisilla aseilla voidaan saavuttaa strateginen vaikutus. Satelliittiohjautuvien täsmäaseiden tarkkuus kiinteisiin maaleihin on erittäin hyvä.

Irakin sodassa 2003 USA:n liittokunta laukaisi 1205 risteilyohjusta, 414 tykistöohjusta, 857 tykistörakettia ja lähes 20 000 täsmäpommia tai -ohjusta. Tällaiseen uhkaan ei Irakin ilmapuolustus kyennyt vastaamaan. Se on kuitenkin täysin realistinen nykysodan kuva. Itä-Ukrainan ”hybridisodassa” molemmat osapuolet ovat käyttäneet tykistöraketteja vastustajan kohteita vastaan. Yleisimmät tyypit ovat olleet 122-millinen BM-21 Grad ja 300-millinen BM-30 Smerch, jonka 800-kiloinen raketti yltää 70‒90 kilometrin etäisyydelle. Raketti ei ole ohjautuva ase, joten se on epätarkka ”hehtaariase”. Käytännössä niillä on korvattu lentokoneiden käyttö tulitukitehtävissä. Ukraina käytti alkuvaiheessa lentokoneita ilmahyökkäyksissä, mutta joutui lopettamaan sen kärsittyään tappioita separatistien ilmatorjuntaohjusten vaikutuspiirissä.

Venäläinen 300 mm tykistöraketti BM-30 Smerch on ollut käytössä Itä-Ukrainan sotatoimissa.
Venäjän ballistiset Iskander-ohjukset ovat vaikeasti torjuttavia ensi-iskun aseita.
Ranskalainen SAMP/T-ohjusyksikkö kykenee torjumaan myös ballistisia maaleja.

Millä torjutaan?

Israel on hyvä esimerkki siitä, miten uhkaan vastataan. Israelilla on ollut erityinen syy rakentaa valtion turvaksi monipuolinen ohjuspuolustusjärjestelmä. Israel on vihamielisten valtioiden ympäröimä ja pienen pinta-alansa takia erittäin haavoittuva ilma- ja ohjushyökkäyksissä. Arabimaat laukaisivat jo vuoden 1973 Jom Kippur -sodassa Israelin kohteisiin tykistöraketteja (Frog) ja rynnäkköohjuksia (Kelt), joita torjuttiin mm. HAWK -ilmatorjuntaohjuksilla. 2000-luvulla syntyi uusi uhka, kun palestiinalaisten terroristijärjestöt ryhtyivät tulittamaan Israelin kohteita raketeilla ja kranaatinheittimillä. Niidenkin torjumiseen on jo käytössä uusia aseita. Pahimpana uhkana ovat Iranin ja Syyrian ballistiset ohjukset. Israelin ohjuspuolustusjärjestelmä on suunniteltu kolmiportaiseksi, myöhemmin neliportaiseksi. Valmistuessaan se on kattava.

Järjestelmään kuuluu tällä hetkellä kolme torjuntaohjusjärjestelmää. Ammusten ja lyhyen kantaman (alle 70 km) tykistörakettien torjuntaan suunniteltu ohjusjärjestelmä ”Iron Dome” tuli palveluskäyttöön keväällä 2011. Se soveltuu myös tavanomaisten ilmamaalien sekä lennokkien ja liitopommien torjumiseen. Israelilaiset mainostavat sitä sekä ammustentorjunta-aseena että hyvin lyhyen kantaman ilmatorjunta-aseena. Se muodostaa ohjuspuolustusjärjestelmän alimman tason. Hälytyksen tullessa järjestelmä arvioi, osuisiko raketti kohdealueelle vai ei – ohi meneviä ei tuliteta. Periaatteena on laukaista samaan maaliin kaksi ohjusta peräkkäin pienellä porrastuksella. Tällä parannetaan torjuntavarmuutta. Yhdellä yksiköllä voidaan suojata 150 neliökilometrin suuruinen kohdealue. Israelin ilmavoimilla on nyt viisi ohjusyksikköä, joista viimeisin ryhmitettiin marraskuussa 2013 Tel Avivin suojaksi. Tulossa on vielä ainakin yksi ”Iron Dome”-yksikkö, joiden kokonaistarpeeksi on arvioitu 20. Israelilaisten lähteiden mukaan ”Iron Dome” on suorittanut yli 500 rakettien ja ammusten torjuntaa. Niistä noin 85 % on onnistunut, mikä on hyvä saavutus. Tällaisten tuli-iskujen torjuminen taistelukentällä ei olisi tarkoituksenmukaista, mutta tilanne on toinen, kun kyseessä on asutuskeskusten ja siviiliväestön suojelu. Kohteiden arvo on suurempi kuin ohjusten hinta.

Kun ”Iron Domen” ulottuvuus on sangen rajallinen, tarvitaan sen lisäksi pitemmän kantaman torjuntajärjestelmä. Israel esitteli Pariisin ilmailunäyttelyssä 2013 uuden ohjusjärjestelmän ”David’s Sling”, joka on kehitetty yhdessä amerikkalaisten kanssa. Kysymyksessä on lyhyen kantaman (40−300 km) ballististen ohjusten, isojen tykistörakettien, risteilyohjusten ja muiden miehittämättömien maalien torjumiseen tarkoitettu ase. Tavallisten ilmamaalien tuhoaminen on helpompaa. Järjestelmän ”Stunner”-ohjuksen onnistunut koelaukaisu suoritettiin marraskuussa 2012 ja sen on suunniteltu tulevan operatiiviseen käyttöön jo vuonna 2014.  ”David’s Sling”-yksikön tehokas ulottuvuus on luokkaa 160 km. Yksikkö voi tulittaa 16 maalia yhtä aikaa. Uusi torjuntajärjestelmä hoitaisi ”Iron Domen” ja ”Arrow 2:n” välisen torjuntavyöhykkeen.

Persianlahden sodassa 1991 Irak laukaisi Israeliin 42 ballistista ohjusta (Scud-B eli Al Hussein), jotka aiheuttivat melko mittavia tuhoja infrastruktuurille. Vain yksi ballistinen ohjus tuhottiin Patriot-ilmatorjuntaohjuksilla. Tämä antoi aiheen kiihdyttää ballististen ohjusten torjuntajärjestelmän kehitystyötä, joka oli aloitettu jo vuonna 1988. Israelin kotialueen ohjuspuolustuksen päävastuu taktillisia ballistisia ohjuksia vastaan on ”Arrow 2” -ohjusyksiköillä. Ensimmäinen ohjuspatteri saavutti operatiivisen valmiuden vuonna 2000, toinen 2002. Israelilla on valmius torjua esimerkiksi Iranin ohjushyökkäykset.

Hyvin liikuteltavaan ”Arrow 2” -ohjuspatteriin kuuluu tulenjohtokeskus (Citron Tree), ammunnanjohtopaikka (Hazelnut Tree), viestikeskus, tutka-asema (Green Pine) ja 4–8 kpl vedettäviä laukaisulavetteja. Lavetilla on kuusi pystysuoraan laukaistavaa ohjusta omissa säiliöissään. Ulkonaisesti lavetti muistuttaa venäläisten S-300P:a (SA-10). Parhaimmillaan ohjuspatterissa on 48 laukaisuvalmista ohjusta. Lavettien lataaminen kestää noin tunnin.

Kaksivaiheinen ”Arrow 2” -ohjus painaa noin 1300 kg ja saavuttaa 2500 m/s nopeuden (Mach 7,5). Maksimi ampumaetäisyys on noin 90 km ja torjuntakorkeus 50 km. Ideana on tuhota maali ilmakehän yläpuolella, jolloin mahdolliset kemialliset tai muut saasteet lentäisivät suihkuvirtauksen mukana lännestä itään – lähettäjän omaan niskaan. Ballististen maalien torjuntaa varten ohjuksessa on infrapunaetsin, muita maaleja varten aktiivinen tutkahakupää. Ohjus pystyy kurvailemaan ohjailusiivekkeiden avulla. Taistelulatauksen tapposäde on 50 m.

Ohjuspatterin L-alueen tutkan mittausetäisyys on 500 km ja se pystyy seuraamaan maaleja, joiden nopeus on yli 3000 m/s. Johtokeskus pystyy johtamaan ammuntaa 14 maaliin yhtä aikaa.

Ballististen ohjusten torjuntajärjestelmän nimi Israelissa on ”Homa” (Este). Yksi ”Arrow 2” -ohjuspatteri on ryhmitetty Tel Avivin lähelle (Palmach) ja toinen Haifan eteläpuolelle (Hadera). Kolmas yksikkö varustetaan mahdollisesti uudella ohjuksella. Ennakkovaroitukseen ja maalien lentoradan laskentaan tarvitaan myös satelliitteja.

”Arrow 2”:sta on suunnitteilla tehokkaampi versio ”Arrow 3”, jonka ulottuvuus olisi kaksinkertainen vanhaan malliin verrattuna. Sen avulla olisi tarkoitus tuhota esimerkiksi Iranista laukaistavat keskipitkän kantaman ydinohjukset lentoradallaan avaruudessa, jolloin säteilyhaitat eivät kohdistuisi Israelin alueelle. Uusi ohjus on israelilaisten mukaan pienempi, nopeampi, ketterämpi ja halvempi kuin ”Arrow 2”. Sen koeammunnat aloitettiin heinäkuussa 2011.

Kun kaikki edellä esitellyt torjunta-aseet saadaan Israelissa operatiiviseen käyttöön, sillä on teknillisesti tarkastellen kyky torjua tehokkaasti kaikki maalityypit ammuksista keskimatkan ballistisiin ohjuksiin. Lentokoneiden ja helikoptereiden torjuminen ei ole mikään ongelma. Israel on kantapään kautta havainnut ilmauhkan todellisuuden ja kehittänyt ilma- ja ohjuspuolustustaan vaatimusten mukaisesti. Massahyökkäysten torjuminen on silti kriittinen kysymys.

Suomen ilmapuolustuksen haasteet

Selvitysryhmän raportissa todetaan: ”Suomen kannalta keskeistä on kyky suojautua [pitkän kantaman ohjusten] vaikutuksilta…” ja ”Suomen ilmapuolustuksen osalta tärkeää on toimintaympäristöön suhteutettu korkea toimintavalmius, torjuntakyky sekä kyky suojata yhteiskunnan ja puolustusvoimien kannalta kriittisiä kohteita…” Tällainen uhkakuva asettaa valtakunnan ilma- ja ohjuspuolustukselle ankaria haasteita. Ohjuspuolustuskykyä ei nyt ole. Siihen parlamentaarinen selvitysryhmä ei kuitenkaan esittänyt ratkaisuja. Sellaisia on olemassa.

Erilaisilla torjuntaohjuksilla voidaan vastata mihin tahansa ilmauhkaan, kuten Israelin esimerkki osoittaa. Euroopan maista vain Ranskalla ja Italialla on käytössä ballististen maalien torjumiseen soveltuva ohjusjärjestelmä SAMP/T, jota tarjottiin myös Suomelle muutama vuosi sitten. Venäjällä on useampiakin uusia ohjusjärjestelmiä (S-300V4, S-350, S-400), joilla on kaikkien maalityyppien torjuntakyky. Amerikkalaisilla tällaisia ovat maavoimien THAAD ja merivoimien Standard SM-2.

Muilla Euroopan mailla ei juuri ohjuspuolustuskykyä ole, joten ne ovat Suomen kanssa yhtä heikossa asemassa. Uhkakuva on kuitenkin ilmeinen Venäjän sijoittaessa uusia ballistisia Iskander-ohjuksia (kantama 400‒700 km) Pietarin, Kaliningradin ja Murmanskin alueille. Strategisten kohteiden suojaaminen vaatisi kykyä torjua todennäköinen uhka. Hävittäjillä se ei ole mahdollista.

Olisiko Suomen ja Ruotsin yhteinen torjuntaohjusprojekti ajankohtainen?

Jaa uutinen: