01/2017 uutiset

Kolumni: Panssarimiehen madonluvut puolustuspolitiikallemme

Luin jokin vuosi sitten suurella kiinnostuksella everstiluutnantti evp. Pekka Kantakosken kirjan ”Punaiset panssarit”. Teos kertoo Puna-armeijan panssarivoimista vuosina 1919-1945 sen verran laajasti, että se melkein vastaa kysymykseen ”mitä olet ikinä halunnut tietää panssariaselajista”. Erinomainen hakuteos. Ainoa ärsyttävä asia oli lievästi sanoen horjuva yhdyssanojen oikeinkirjoitus.

Uudemmassa kirjassaan ”Maanpuolustusta vai strategisia virheitä – Suomen puolustus 2000-luvulla” Kantakoski panee matalaksi viime vuosien puolustuspolitiikkamme ja puolustusratkaisumme. Alueelliset joukot ovat käyttökelvottomia. Entinen panssarimies uskoo vain liikkuviin joukkoihin, mitä paikallisjoukot eivät ole. SA-joukkojen  supistaminen on suuri virhe. Myös kansainväliseen kriisinhallintaan osallistuminen on turhaa. Suurin ärsytyksen aihe Kantakoskelle on helikoptereiden hankinta. Myös CV-90 taisteluajoneuvon hankinta on täydellinen vikapisto.

”Ceterum censeo, Cartagium esse delemdam”. Noinkohan se Cato vanhempi päätti jokaisen puheenvuoronsa Rooman senaatissa.  Vastaavalla tavalla Kantakoski mainitsee kirjassaan jokaisessa vähänkin sopivassa paikassa, kuinka suuri virhe on lakkauttaa Suomen panssariprikaatit. Hän ei ymmärrä ollenkaan, että kun vihdoin on saatu luotua kaksi sodanajan panssariprikaatia, ne hävitetään ja Saksasta hankitut Leopardit jaetaan kahden valmiusprikaatin panssariosastoiksi. Hänen mielestään päinvastoin olisi Leopardien ympärille pitänyt perustaa kaksi panssariprikaatia lisää T-72-prikaatien lisäksi.

kirjan kansi kantakoski

Kun katsoo kirjan takakannesta Kantakosken uraa, voi ymmärtää hänen reaktioitaan. Hän on palvellut panssarikouluttajana 1950-luvulla, jolloin vielä käytettiin 1930-luvulla Englannista hankittuja Vickersejä ja vaunun sotasaaliiksi saatuja neuvostoliittolaisia T-26-versioita sekä jatkosodan loppupuolella hankittuja  aikaisia Sturmeja ja Pz-nelosia. Pientä edistystä tapahtui 1960-luvulla, kun hankittiin Cometit ja Charioterit. Mutta nekin olivat vielä toisen maailmansodan aikalaisia. Kantakoski oli silloin vaunukomppanian päällikkö.

Panssarimiehillä alkoi mennä paremmin kun 1950-luun lopulla alettiin saada panssarikalustoa Neuvostoliitosta. Ensi tuli T-54:sia ja ZSU-57 it-vaunuja ja panssaroituja miehistöajoneuvoja. Kun Kantakoski oli vaunupataljoonan päällikkö 1974-75, oli jo pitkään ollut käytössä T-55 ja nykyaikaista panssariprikaatia rakennettiin täyttä päätä  Todella kovan luokan panssareita saatiin 1980-luvulla, kun hankittiin T-72-vaunuja.

Panssarijoukkojen joulu oli DDR:n jäämistä tehdyt hankinnat 1990-luvun alussa . Silloin kasvatettiin 1980-luvulla hankittujen  T-72-vaunujen määrää. Saatiin lisää ”Bemari-”ykkösiä ja kakkosia, MTLB-vaunuja  sekä telehaupitseja. Kalustotilanne oli suorastaan käsittämättömän hyvä.  Mitään vastaavaa ei panssariaselaji ollut koskaan kokenut. Toki jatkosodan aikana 1944 meillä oli oikein panssaridivisioona.  Mutta kalusto olikin sitten tarina sinänsä: päävaunun oli T-26 ja olihan muutaman omatekoisia BT-42 vaunuja. Huono puoli oli divisioonassa oli se, ettei yhdenkään panssarimme tykki läpäissyt Puna-armeijan käyttämän T-34 ”Sotkan” panssaria, ennen kuin viime hetkessä saadut Sturmit tulivat pelastukseksi.

Tunnen suurta sympatiaa Kantakoskea kohtaan. Kunnollisella kalustolla varustetun panssariprikaatin aikaansaaminen on täytynyt olla toiveiden täyttymys miehelle, joka 1950-luvun lopulla koulutti tulevaisuuden panssarimiehiä 30-luvun kalustolla.  Panssaritaktiikan ammattimiehelle on tullut shokkina se tapa, jolla panssarijoukkojamme on käsitelty.

Tapahtunut sotii kaikkea alkeellistakin panssaritaktista ajattelua vastaan. Saksalaisten Blitzkriegista lähtien menestyksellinen panssarivoimien käyttö on perustunut panssareiden massamaiseen käyttöön, jossa pyritään nopeisiin syviin läpimurtoihin.  Kuten muistetaan, niin toisessa maailmansodassa ranskalaiset kuin britit ja meidän onneksemme myös Puna-armeija käyttivät meidän rintamillamme panssarivaunuja vain jalkaväen apuaseena. Vaunut etenivät jalkaväen vauhtia ja tarjosivat kiitollisia lähes staattisia maaleja panssaritorjunnalle.

Kantakosken ajatuksiin voisi yhtyä enemmänkin, jos uskoisi, että meidän on suunnittelumme ainoa  uhkakuva olisi edelleen massiivinen hyökkäys idästä Talvisodan ja kesän 1944 tapaan. Mutta vaikka Francis Fukujaman ”Historian loppu” antaa edelleen odottaa itseään, niin ei maailma enää ihan entisensä ole. Suomen puolustusministeriö ja pääesikunta eivät ole yksin uskoessaan uhkakuvien muuttuneen. Muuten ei Saksakaan myisi Leopardejakaan pois ale-hintaan ja supistaisi panssarivoimiaan varjoksi siitä, jolla aikanaan valmistauduttiin pysäyttämään Puna-armeijan rynnäkkö kohti Kanaalia.

Sampo Ahto ihmetteli arvioidessaan Kantakosken kirjan keväällä Sotilasaikakauslehdessä, miksi  hurjat väittämät ole herättäneet minkäänlaista keskustelua. Kirjasta oli kesällä lyhyt maininta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä, missä Unto Hämäläinen esitteli Kantakosken teesit kesän kirjalöytönä. Muuta ei ole näkynyt.

Vaikka Kantakosken ajatus puolustusmenojen nostamisesta kahteen prosenttiin samoin kuin neljä panssariprikaatia eivät ole ihan tätä päivää, luulisi hänen ajatuksensa olevan edes vastustamisen arvoisia. Onkohan kysymyksessä kohteliaisuus vai ikärasismi, sillä Kantakosken syntymävuosi on 1926.

Teksti on julkaistu aiemmin elokuussa 2007 Suomen Sotilas-lehdessä.

Jukka Knuuti

????????????????????????????????????

Jaa uutinen: