Majurit matkalla – Hiidenmaa ja Saarenmaa

Syksyn saapuessa kaksikkomme päätti tehdä vielä nelipäiväisen retken Viroon. Aamun ensimmäinen laiva toi meidät Tallinnaan, josta suuntasimme länteen kohti Kloogan työleirin muistopaikkaa, joka sijaitsee yhdeksän kilometriä ennen Paldiskia. Täällä sai loppunsa noin 2000 Viron juutalaista syyskuussa 1944 ja valitettavasti tuhoamistyöhön osallistui ilman pakottamista myös virolaisia. Metsään on haudattu ammuttujen ja poltettujen ihmisten jäänteet. Tämä oli ensimmäisiä paikkoja, joista muille maille alkoi selvitä natsien hirmutyöt.

Muutaman kilometrin päässä oli leiri Suomen inkeriläisille, jotka siirtyivät tätä kautta 1942 Suomeen. Heitä oli kaikkiaan reilu 60 000. Satoja kuitenkin kuoli leirin vaikeissa oloissa. Sodan loputtua heidän kohtalonsa oli karu, kun Neuvostoliitto vaati heidät palautettavaksi ja noin 56 000 joutui palaamaan Stalinin vainon alle. Paldiskin kaupungissa teimme nopean koukkauksen. Täällä neuvostoaika on edelleen näkyvää paikallisissa rakennuksissa.

Padisen luostarilinna 1300-luvulta oli positiivinen yllätys ja ansaitsee ehdottoman suosituksen. Täällä suomalaisetkin ovat 1550-luvulla taistelleet ruotsalaisten rinnalla Venäjää vastaan. Paikan ja aikakusien historiaa kerrotaan kattavasti. Haapsalun piispanlinna oli myös ohjelmassamme ja sitä oli restauroitu, sekä avattu uusi näyttely vuonna 2019. Olin käynyt linnassa viimeksi 2004 ja muistikuvat paikasta olivat sangen hatarat, joten paljon uutta nähtävää riitti. Haapsalun vanha keskusta on kesäkaudella oikein tunnelmallinen, nyt moni paikka oli kuitenkin jo kiinni sesongin päätyttyä.

Ensituntumien jälkeen oli aika siirtyä itse asiaan. Reilun tunnin lauttamatka Hiidenmaalle ja muutama kilometri satamasta on saksalaisten 1941 rakentama konekivääribunkkeri. Pūhalepan kirkko ja kartano olivat nähneet parempiakin aikoja, mutta komeita olivat. Omistajia oli aikanaan Ungern-Sternbergin suku. Kärdlaan he perustivat verkatehtaan, jonka ympärille saaren vauraus kasvoi. Suvun edustajia asuu myös Helsingissä.

Kärdla, joka on Hiidenmaan keskus toimi majapaikkanamme. Tapasimme illallisella Urmaksen, joka toimi oppaanamme seuravana päivänä. Jo illalla tutustuimme kirkon edessä olevaan muistomerkkiin. Se on pystytetty 2013 toisessa maailmansodassa kaatuneille hiidenmaalaisille. Heitä on kaatunut ympäri maailmaa, joista kolme Suomessa. Yksi heistä kaatui talvisodassa, mutta hänestä tiedetään vain nimi. Patsaan sotilaskypärä on suomalaismallinen, vaikka useimmat luulevat sitä saksalaiseksi.

Aamun valjetessa, lähdimme oppaamme kanssa pienen kaupunkikierroksen jälkeen tutustumaan Hiidenmaan sotamuseoon. Urmas oli siviiliammatiltaan historianopettaja ja aktiivinen reserviläinen, joten juttua piisasi. Saarella oli käynnissä myös sotaharjoitukset, osallistujia arviolta 150 ja näimme muutamia reserviläisiä.

Historiassa ei taida olla muita sotaoperaatiota, jossa suomalaiset taistelivat neuvostojoukkojen kanssa samalla puolen kuin Suursaaren valtaus, sekä Länsi-Viron saariston maihinnousu lokakuussa 1944? Liittoutuneiden valvontakomissio oli velvoittanut Suomea luovuttamaan neuvostojoukkojen käyttöön 50 moottorivenettä ja 50 kaljaasia miehistöineen. Suomalaista osastoa johti Mannerheim-ristin ritari Jouko Arho. Neuvostojoukot tarvitsivat laivoja Suomesta, koska saksalaisten vesille laskemat magneettimiinat tekivät saarien ja mantereen välisten salmien ylittämisestä vaarallista muilla, kuin puurunkoisilla aluksilla. Tappioitakin syntyi, suomalaiset menettivät kahdeksan miestä kaatuneina. Saksalaiset sukellusveneet upottivat viisi kaljaasia, minkä lisäksi kolme haaksirikkoutui tai katosi. Oppaamme mukaan vuonna 2024 arkistot avautuvat Suomessa tästä operaatiosta ja lisätietoa tulee toivottavasti saatavaksi.

Vastaavasti syyskuussa 1941 suomenlaivasto toimi hämäysoperaatiossa saksalaisten muka tehdessä maihinnousua saarille. Tuon operaation aikana panssarilaiva Ilmarinen ajoi miinaan ja upposi vieden mukanaan 271 merimiestä. Muutamaa viikkoa myöhemmin Saksa sitten oikeasti teki maihinnousun.

Museon jälkeen katsoimme vuonna 1940 Neuvostoliiton rakennuttamia Tahkunan patterin bunkkereita ja tulenjohtotornin vuodelta 1953. Nämä sijaitsivat saaren pohjoiskärjessä. Vastaaviin asemiin tutustuimme myös saaren länsi- ja eteläkärjessä olleisiin Ristna ja Tohvrin pattereihin. Kalustona näissä on ollut 180 mm ja 130 mm tykkejä. Osa paikoista on rakennettu jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Kõpun majakka lienee Hiidenmaan kuuluisin nähtävyys ja se on maailman kolmanneksi vanhin yhä edelleen toiminnassa oleva majakka. Ensimmäinen versio oli paikallaan jo 1500-luvun puolivälissä. Huipulta avautui laajat näkymät ympäri saaren ja merelle.

Jätimme hyvästit Hiidenmaalle ja tunnin lauttamatkan jälkeen rantauduimme Saarenmaalle. Maasin keskiaikainen rauniolinna oli pieni, mutta mukava yllätys. Ennakkotiedoista poiketen suljettuna ollut Saarenmaan sotamuseo oli harmillinen yllätys. Majurit eivät tästä lamaantuneet, vaan nopeasti löytyi muuta katsottavaa. Saarenmaan vanhin, 1200-luvulta oleva Pöiden Pyhän Maarian kirkko on jo restauroitu ulkoa, mutta sisätilat ovat alkutekijöissään. Toinen oli Vassilius suuren ortodoksikirkko ja kolmas Pühan Jaakobin. Kaksi viimeistä olivat kiinni, joten sisälle emme päässeet.

Illan jo hämärtäessä saavuimme Kuressaareen.

Aamulla lähdimme kohti Saarenmaan eteläkärkeä, jossa saksalaiset valtasivat Neuvostoliitolta saaren itselleen syys-/lokakuun vaihteessa 1941 ja sitten taas samaan aikaan syksyllä 1944 toisinpäin. Isompia taisteluja oli täällä etelässä ja pohjoisessa Muhun saaren luona. Tehumardissa oli 1944 taistelu, jossa molemmilla oli joukkoja 300–400 miestä. Illan pimeydessä käyty taistelu ajautui lähitaisteluksi, jossa molemmilla kaatui parisataa miestä. Paikalla on neuvostoliittolaista betonibrutalismia edustava muistomerkki ja noin 180 neuvostosotilaan muistokivet.

Seuraavien parin kuukauden aikana saksalaiset taistelivat vetäytyen kohti Säären eteläistä niemeä (30 km matka), jotta Virossa olevat joukot saataisiin evakuoitua. Matkalla sinne löysimme Maasin vanhan kartanon paikan, jonne Neuvostoliitto oli rakentanut 4-tykkisen patterin. Kalustona erikoisempi, Amerikasta lahjoituksena saadut 127 mm (5″) tykit. Paikalla ollut kartano on ollut sangen upea kuvien perusteella. Edes kivijalkaa ei ollut säilynyt, pelkkä tammikuja.

Säären-niemimaalla sijaitsee komean majakan lisäksi ensimmäisen maailmansodan aikainen 305 mm 4-tykkinen patteri sekä muistokivet saksalaisille ja neuvostosotilaille. Paikallinen itsepalvelusotamuseokin oli auki ja sinne on kerätty sotaromua eri aikakausilta viimeisen reilun sadan vuoden ajalta. Kannattaa tutustua ja samassa paikassa on myös paikallista merenkulkua, sekä luontoa esittelevät näyttelyt.

Pienen matkan päässä oli Stebelin patterin esikuntabunkkeri, joka oli sen verran täynnä vettä, että ilman saappaita jäi sisäpuoli tutustumatta. Kaaviokuvan perusteella se oli sangen suuri.

Neuvostoliiton 1941 rakentamaa panssariestettä löytyy Lõpen ja Kaimrin välisellä linjalla 900 metrin pätkä. Tämä kaksirivinen este on majureiden näkemyksen mukaan Salpalinjan vastaaviin verrattuna lähinnä hetken hidaste. Oppi talvisodasta ei ollut näemmä mennyt perille.

Tiirimetsan ortodoksikirkosta ei ollut kuin rauniot jäljellä, “kiitos” kommunismiajan. Samalla ajettiin pätkä hiekkatietä, jolla seuraavana viikonloppuna oli Saarenmaanrallin erikoiskoe. Kärlan eteläpuolella on pätkä toisen maailmansodan aikaista betonilentokenttää vielä jäljellä, vaikka luonto onkin vallannut sen jo melko hyvin.

Sotien jälkeen Neuvostoliitolla oli Saarenmaalla suurehko ohjustukikohta, josta olisi ylletty ampumaan aina Tukholmaan asti. Dejevossa oli 2–3 ohjusyksikköä, joista jokaisella kuusi laukaisualustaa. Sotilaita oli 500 ja perheet lisäksi. Viimeiset joukot lähtivät Virosta vasta 1994 ja alueelta on purettu 90 rakennusta. Joitain suojatiloja oli vielä jäljellä nähtäväksi. Paikalle oli rakennettu nyt frisbeegolfrata ja maastohiihtoreitit. Reilu 15 kilometriä kaakkoon oli toinen paikka, jossa näitä suoja- ja ammuntapaikkoja oli lisää moottoriradan vieressä. Kaikki enemmän tai vähemmän raunioina.

Viimeisenä kohteena oli Kuressaaren piispanlinna, jonne on hieman kansallismuseontapaisesti kerätty näyttely Viron historiasta. Näyttely sisälsi runsaasti sotahistoriaa ja miehityksen aikaista materiaalia arjesta, politiikasta, metsäveljistä ja Viron vapautumisesta. Meille uutta oli, että Neuvostoaikana Kuressaaren nimi oli Kingisseppa, virolaisen bolsevikin mukaan, joka sai ansionsa mukaan 20-luvulla (teloitettiin) ja joka nostettiin Neuvostoliiton marttyyriksi.

Viimeiseen päivään lähdettiin käymällä Kuressaaren satamassa, jossa on paikallisten kyyditettyjen muistomerkki. Hautausmaalla niin saksalaiset kuin Neuvostoliiton sotilaat lepäävät rintarinnan kauniiden tammipuiden varjostamana. Päivään osui myös useita kirkkoja (luterilaisia ja ortodoksi). Näitä katseltiin niin Saarenmaan, Muhun saaren ja Lihulan puolella mantereella.

Kūbassaaren niemellä löytyi taas yksi Neuvostoliiton tykkipatteri, jonne saksalaiset iskivät liitokoneiden ja veneiden tuomien iskujoukkojen voimalla. Tosin sitä ennen ne eksyivät ja sekoilivat muutoinkin pahemman kerran. Tämä muistutti brittien iskuyrityksiä Norjan raskasvesilaitokselle, jossa kävimme elokuun alussa.

Muhun saarelta löytyi vielä entinen ohjustukikohta, josta olisi voitu käyttää myös ydinkärkiä. Epäselväksi jäi, oliko ydinkärkiä oikeasti tässä tukikohdassa vai ei. Muhun maalinnoitus vei meidät taas 1200-luvulle ja Pädasten kartano tarjoaa mahdollisuuden luksuslomailuun. Virtsun satamassa, mantereen puolella on muistomerkki rautatiejoukkojen maihinnousulle, jota ei kuitenkaan koskaan Viron vapaussodassa 1919 tapahtunut. Tarkoitus oli käyttää panssarijunaa maihinnousun tukena. Poikkeuksellista oli myös pystyttää muistomerkki/infotaulu pelkälle suunnitelmalle!

Lihulan piispanlinnasta oli vain rauniot jäljellä, mutta Koluveren vastaava oli taas parhaimmassa loistossaan. Valitettavasti se ei ole julkisesti auki. Viimeinen kohteemme oli vaikuttava ja mielet hiljentävä Ristin kylän muistomerkki Länsi-Virosta Siperiaan karkotetuille. Heitä oli yli 3000 ja kaikkiaan Virossa tämän kohtalon koki vuosikymmenten aikana reilu 100 000 ihmistä. Monelta jäi kotiinpaluu näkemättä.

Viron matkamme tarjosi jälleen kerran paljon mielenkiintoista nähtävää ja historiaa opittavaksi. Majurit matkaavat taas, mutta vielä ei ole seuraavaa kohdetta tiedossa.

Teksti: Jyri Vilamo
Kuvat: Jukka Rusila ja Jyri Vilamo