Kenraalivanki!

Porlammin motti

Karjalankannaksen takaisin valtauksen yhteydessä elokuun lopussa 1941 Viipurin eteläpuolelle Sommeen Porlammin alueelle syntyi suurmotti, jonne jäi kahden puna-armeijan divisioonan lähes koko kalusto. Mottia tutkiessaan suomalaiset sotilaat huomasivat ojassa makaamassa kaksi neuvostosotilasta, ruumiita kai. Kumpikin oli selällään rinnakkain, liikkumattomina ja kasvot peitettyinä sadetakilla. Kumpikin osoittautui eläväksi, ja toisella oli kauluksissaan kenraalin tähdet.

Kenraali oli puna-armeijan 43. Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Kirpitšnikov. Hänet kuljetettiin välittömästi löytäjien pataljoonan, sieltä edelleen rykmentin, divisioonan ja lopulta IV Armeijakunnan komentopaikalle.

Divisioonan komentoipaikalta lähtiessään kenraali pyysi painokkaasti yhtä asiaa. Hänen divisioonansa oli tuhoutunut, se oli valtava onnettomuus. Eräänä suurimmista, jollei suorastaan suurimpana syyllisenä katastrofin perinpohjaisuuteen hän piti divisioonan komissaaria, joka oli estänyt komentajaa ryhtymästä ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen edes osan siitä, mitä nyt oli täydellisesti menetetty. Hyvin painokkaasti väitetään hänen sanoneen teltasta poistuttuaan : ”Jos saatte kiinni 43. Divisioonan komissaarin Terihovin, niin ampukaa hänet heti. Hän on suurimpia roistoja mitä maa päällään kantaa.”

Kavantsaaren hovissa IV Armeijakunnan operatiivisen osaston päällikkö majuri Hautala otti vieraan vastaan. Esikuntapäälliköllä, eversti Nihtilällä oli paljon tehtävää. Hän oli keskittynyt vain sen hetken taistelutilanteeseen, hän ei halunnut tavata Kirpitšnikovia. Kohteliaisuussyistä Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnmantti Oesch sen sijaan uhrasi lyhyen hetken voitetulle vastustajalle. Hän otti omassa huoneessaan neuvostokenraalin vastaan, ojensi tälle kätensä ja sanoi: ”Tervetuloa. Kyllä me kohtelemme teitä hyvin, kuten kuuluukin kohdella sotavankeja.”

Oesch tarjosi savukkeita, Kirpitŝnikov otti yhden, komentaja sytytti ensin vieraansa savukkeen ja sitten omansa. Molempien istuuduttua keskusteltiin hetki tulkin välityksellä. Oesch kyseli viime päivien tapahtumista, ja Kirpitšnikov kertoi, kuinka neuvostojoukoilla oli ollut varsin tiukat paikat ja miten tilanne oli kehittynyt nopeasti niin epätoivoiseksi, että hän katsoi taistelun jatkamisen täysin turhaksi.

Huoneeseen oli tullut myös tiedotuskomppanian miehiä, jotka. innokkaina nappasivat valokuvia. Kirpitŝnikovin kasvoilla välähti selvä pelästys, ja hän kysyi hyvin huolestuneena: ”Tuleeko näitä kuvia lehtiin?” ”Miksi ei saisi tulla?” Tukahtuneesti Kirpitšnikov selitti: ”Se tietäisi kaikkien omaisteni tuhoa. ”

Kahden kenraalin välinen keskustelu päättyi pian. Kirpitšnikoville osoitettiin Kavantsaaren hovin toisessa kerroksessa pieni huone, jossa hän saattoi syventyä kirjoittamaan omia kokemuksiaan ja näkemyksiään.

Politrukki

Samana päivänä Sommeen aseman seuduilta kohti Metsäkylää marssilla olevat suomalaiset pidättivät kolme neuvosto­sotilasta. Keskimmäinen tästä kolmikosta oli lyhyt, laihahko, jo vanheneva mies. Hän oli rivimiehen asussa, mutta jotakin hänestä sentään kertoi paksu karttalaukku. Karttalaukkumies oli aivan selvästi peloissaan. Mikä ja kuka hän oli? Silloin toinen vangituista osoitti yhtäkkiä sormellaan pelokasta miestä ja sanoi: ”Polkovnik!” Siis eversti.

Myöhemmin saatiin kuulla, että eversti ei ollut sen pienempi herra kuin samainen 43. Divisioonan komissaari Terihov, josta Kirpitšnikov oli puhunut niin inhoten. Hänet toimitettiin 8. Divisioonan esikuntaan. Kuulusteluissa kävi ilmi, että everstiä olivat inhonneet ja vihanneet kaikki koko divisioonassa sotilasarvosta riippumatta. Kun komissaari kysyi, mitä nyt tapahtuisi ja sai kuulla, että hänet lähetetään vankileirille, hän sai hysteerisen kohtauksen. Ei, vankileirille hän ei lähde, ei missään tapauksessa. Mies oli suunniltaan, hermoromahduksen partaalla.

Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Muuan paikalla ollut suomalainen kapteeni, joka oli tunnettu äkkipikaisuudestaan sekä ajoittain sangen tehokkaasta toiminnastaan, ajoittain täydellisestä saamattomuudestaan, tarttui yhtäkkiä pistooliin ja ampui komissaarin siihen paikkaan. Teko tapahtui  niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt estää sitä. Selitystä vaadittaessa oli kapteenin ainoana puolustuksena: ”Jos kerran ei halua lähteä vankileirille, niin eihän muuta mahdollisuutta ole.” Aikanaan kapteeni joutui vastaamaan teostaan sekä monista muistakin rötöksistään. Hänet tuomittiin ankaraan rangaistukseen sekä lisäksi menettämään upseerinarvonsa.

Kirpitšnikovin kertomus

Kavantsaaren hovissa kenraalimajuri Vladimir Kirpitšnikov ahersi historiaa varten sivumäärin muistelmiaan ja ajatuksiaan. Asiakirja alkaa näin: ”Saksan ryhdyttyä aktiiviseen toimintaan tehden siten tyhjiksi puna-armeijan päämajan aikeet … ”. Puuttumatta 43. Divisioonan vaiheisiin ja itse taisteluihin, on kiintoisaa lukea hänen arvostelunsa IV Armeijakunnan toiminnasta: ”Erityisesti pisti silmään suomalaisten johdon korkea ammatti- ym. sivistystaso, suunnitelmien perusteellisuus ja laskelmien tarkkuus. Iskut suoritettiin aina arimpaan kohtaan sekä siinä määrin yllättävästi, päättäväisesti ja rohkeasti, että se ylitti vastustajan kaikki odotukset. Samoin oli merkillepantavaa kaikkien tiedustelulajien korkea taso, joka turvasi perustan oikeille päätöksille. Hyvin koulutettujen joukkojen, erinomaisen viestipalvelun, pienten ryhmien rohkeiden toimien sekä tarkan ja tuhoisan tykistö- ja kranaatinheitintulen ansiosta toteutettiin moitteettomasti tarkat ja perusteellisesti harkitut päätökset.”

Vladimir Vasiljevitš Kirpitšnikov

Kenraali Kirpitšnikov syntyi 7. heinäkuuta 1903 Volgan varrella Simbirskissä ja kuoli 28. elokuuta 1950 Moskovassa.  Isä oli tiilenpolttaja ja kun hänellä oli kesäisin muutamia apulaisia, joiten häntä pidettiin vallankumouksen jälkeen tehtailijana ja hänet pidätettiin.

Vladimir Kirpitšnikov kävi Simbirskin upseerikoulun ja valmistui kadettina Uljanovskin jalkaväkikoulusta vuonna 1925. Hän palveli Leningradin 11. jaökaväkidivisioonan ensin joukkueenjohtajana tämän jälkeen komppanianpäällikkönä sekä lopulta pataljoonankomentajana vuoteen 1937 asti. Kirpitšnikov osallistui Espanjan sisällissotaan rykmentin esikuntapäällikkönä, jossa tehtävässä hänet palkittiin punaisella tähdellä. Kirpitšnikov nimitettiin 43. jalkaväkidivisioonan komentajaksi 23. elokuuta 1939.

Talvisodan loppuvaiheella maaliskuussa Kirpitšnikov komensi 43. jalkaväkidivisioonaa Viipurinlahden taisteluissa.  Silloin hyökkäävät joukot saivat haltuunsa pääosan Uuraan saarista 9. maaliskuuta ja etenivät seuraavana päivänä yli Viipurinlahden. Sodan loppuun mennessä joukot eivät kuitenkaan päässeet tavoitteisiinsa verisissä saaristotaisteluissa. Neuvostoliittolaisia divisioonia (42.D, 43.D, 113.D.) oli vastassa Johan Arajuuren johtama suomalaisten  4. Divisioona. Kirpitšnikov palkittiin komentajuudestaan korkealla kunniamerkillä.

Vangitseminen Viipurin suurmotissa

Ennen jatkosotaa Kirpitšnikov suoritti opintoja Frunzen sotilasakatemiassa, jossa valmentauduttiin korkeimpiin päällystötehtäviin. Jatkosodassa 43. jalkaväkidivisioona kuului osana Neuvostoliiton 50. Armeijakuntaan, ja se sai tehtäväkseen Viipurin seudun puolustamisen. 50. Armeijakuntaa vastassa oli rajan takana suoraan Suomen IV Armeijakunta sekä pohjoisempana Suomen V Armeijakunta. Suomalaiset ylittivät rajan Karjalankannaksella 31. heinäkuuta. Kirpitšnikov otti vastuulleen Viipurin puolustuksen, ja 43. divisioona vetäytyi käsketylle puolustustasalle länteen päin. Hän koordinoi oman divisioonansa lisäksi 23. armeijan kahta muuta jalkaväkidivisioonaa (115.D ja 123 D).

Suomalaiset joukot lähestyivät puolustuksesta huolimatta Viipuria lännestä ja pohjoisesta. Rintaman komentaja  Markian Popov kritisoi 25. elokuuta Kirpitšnikovin toimintaa ja uhkaili häntä ja komissaaria kenttäoikeudella. Neuvostoliiton Luoteisen suunnan ylipäällikön Kliment Vorošilovin  tahdon mukaisesti Viipuri haluttiin pitää viimeiseen saakka. Tämä aiheutti koko talvi- ja jatkosodan suurimman motin Porlammin alueelle. Neuvostoliittolaiset onnistuivat evakuoimaan vain osan miehistöstä Koivistolle ja edelleen Leningradiin. Raskas kalusto jäi kokonaan suomalaisille. Sotavankeja oli noin 9.000. Kirpitšnikov sai lievän ruhjevamman ja joutui suomalaisten sotavangiksi 1. syyskuuta.

Kuulustelut

Kirpitšnikovin kuulustelut suoritettiin kenttäteltassa heti vangitsemisen jälkeen ja suomalaiset onnistuivat vahvistamaan aiemmat tiedustelutiedot sekä saamaan tietoja puna-armeijan joukoista kannaksella. Kolmen päivän kuluttua hänet siirrettiin jatkokuulusteluihin armeijakunnan esikuntaan. 12. syyskuuta hänet kuljetettiin armeijan päämajaan Mikkeliin, missä kuulustelut jatkuivat lokakuun loppuun asti. Suomalaiskuulustelijat arvioivat Kirpitšnikovin suhtautuvan kriittisesti neuvostojärjestelmään, joten hänet siirrettiin Helsinkiin Päämajan propagandaosaston käyttöön. Kirpitšnikov ei painostuksista huolimatta suostunut johtamaan neuvostovastaista liikettä, mutta hän sen sijaan kirjoitti joitakin kriittisiä artikkeleita.

Vankeusaika

Joulukuun alussa Kirpitšnikov siirrettiin neuvostoupseereita varten perustettuunSotavankileiri 1:een, joka toimi Köyliön varavankilan yhteydessä. Paikka oli toiminut jo talvisodan aikana 300 sotavangin sotavankileirinä. Kirpitšnikovin lisäksi leirille oli sijoitettu alemman tason upseereita ja sotilasvirkamiehiä. Yhteensä Suomi sai jatkosodan aikana vangiksi 1.877 neuvostoupseeria.

Vuoden 1942 alussa Kirpitšnikov ja 120 muuta neuvostoupseeria joutuivat eristykseen kieltäydyttyään työnteosta. Seuraavasta 12 kuukaudesta hän vietti 11 kuukautta yksinäissellissä. Toisen tiedon mukaan Kirpitsnikovilla oli leirillä oma parakki ja kaksi sotilaspalvelijaa, jotka täyttivät kenraalin pyynnöt ja käskyt mihin vuorokauden aikaan tahansa. Hänen pyykkinsä pestiin ja parakki siivottiin. Kenraali käytti aikansa lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Kesästä 1942 lähtien vankeja luovutettiin maanviljelijöille maataloustöihin ja talveksi metsätöihin. Vuodesta 1943 sotavankiupseerit saivat käyttöönsä päivärahaa, jota saattoi käyttää leirin kanttiinissa mikäli osallistui töihin. Toukokuun 1944 tilaston mukaan 1,8 prosenttia sotavankiupseereista ei osallistunut töihin vaan kulutti aikansa mieluummin lukemalla.

Sodan jälkeen sotavangit kertoivat, että leirijohto oli tarjonnut Kirpitšnikoville päällikkyyttä Neuvostoliittoa vastaan taistelevassa  Venäjän Vapautusarmeijassa. Hänen kerrotaan kirjoittaneen asiasta kirjeen kesällä 1943 saksalaisten puolelle siirtyneelle kenraaliluutnantti Andrei Vlasoville Tieto on epävarma, sillä asiaa ei voida vahvistaa muusta lähteestä.

Oikeudenkäynti Neuvostoliitossa ja teloitus

Vankeusaikanaan Kirpitšnikov laati selvityksen oman 43. Divisioonansa sotatoimista ja arvosteli siinä jyrkästi puna-armeijaa. Kirjoitukset joutuivat liittoutuneiden valvontakomissiolle sodan päätyttyä ja koituivat Kirpitšnikovin kohtaloksi.  Jatkosota päättyi Moskovan välirauhaan syyskuussa 1944 ja Sotavankileiri 1:n vangit palautettiin junalla Neuvostoliittoon lokakuun puolivälissä. Sotavankien luovutusta valvoneet vartijat ovat kertoneet, että kun vangit olivat nousseet junaan, vaunuun tulleeet venäläiset vastaanottajat olivat kyselleet Kirpitšnikovia. Suomalaiset vartijat olivat vastanneet, että hän on junassa. Venäläiset vastaanottajat olivat silloin sanoneet, ettei ole mitään kenraali Kirpitšnikovia ja repineet kenraalin kauluslaatat hänet löydettyään.

Heti rajalla entiset vangit kuljetettiin puna-armeijan tarkastuspisteisiin kuulusteltaviksi, minkä jälkeen he joutuivat Smeršin karanteenileirille. Siellä kuulustelijat syyttivät Kirpitšnikovia maanpetoksesta. Hänet siirrettiin edelleen Podolskin leirille, missä häntä pidettiin toukokuuhun 1945 asti. Lopulta hänet siirrettiin Moskovan Lefortovon vankilaan tuomittavaksi. Kirpitšnikovin juttu käsiteltiin 28. elokuuta 1950 Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegion suljetussa oikeudenkäynnissä. Hänet tuomittiin teloitettavaksi ampumalla minkä lisäksi omaisuus määrättiin takavarikoitavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön heti samana päivänä.

Lähteitä:

Jukka L. Mäkelä: Kannas salamoi, Wsoy 1972, s. 213-221

Niilo Ihamäki: Espoon Sotaveteraani 2011

Rautala, Ari: Karjalan kannaksen ntakaisinvaltaus kesällä 1941, Gummerus 2004, s. 147-156

Kirpitšnikov, Leonid: Lyhyitä sotahistoriallisia muistelmia, vaikutelmia ja johtopäätöksiä sodasta Suomea vastaan talvella 1939-4O ja kesällä 1941, etupäässä silmälläpitäen 43.D:n toimintaa. Kopio kirjoittajan hallussa.

Wikipedia

Göran Lindgren

Kirjoittaja on KTM, ylil res, Tapiolan Reserviupseerien jäsen, Senioriupseerien kerhon hallituksen ja työvaliokunnan jäsen, sotahistorian harrastajatutkija ja opas sotahistoriallisilla retkillä.

Lähde mukaan!

Lue lisää Helsingin Reservin Sanomista lehden lukijamatkasta ja Senioriupseerien kerhon syysretkestä Viipurin valtausoperaation maastoon 26.-28.8.2016 ja ilmoittaudu!