Miten se kaikki alkoi – haastattelussa Bo Luther

Millainen oli ensimmäinen Pahkis? Mikä on muuttunut vuosien saa­tossa? Mihin koko harjoitusta vielä tarvitaan?

Bo Luther, sinut tunnetaan yleisesti ”Pah­kiksen isänä”. Monellako Pahkiksella olet ollut mukana?

Jaa-a, kuinka monella Pahkiksella… Sa­notaan nyt neljälläkymmenellä kolmella. Ihan joka vuonna en ole ollut mukana si­ten, että olisin ollut fyysisesti Pahkiksel­la, mutta olen ollut mukana suunnittele­massa ja ideoimassa. Tämä ensimmäinen Pahkishan oli sikäli jo kerhomme yhdek­säs jotos, että ennen sitä näitä jotostelu­ja oli jo kahdeksan kertaa muualla kuin Pahkajärvellä. Niistä ensimmäinen oli marraskuussa 1961 Östersundomissa. Nämä alkuaikojen ensimmäiset kahdek­san jotosta ideoin ja johdin apunani sis­sejä sen ajan ”jotoskärjestä” samoin kuin seuraavat neljä Pahkista ja niiden välillä olevat viitisen jotosta muualla. Tästä nimi Pahkiksen isä. Jotoskärkeen kuului jo sil­loin sekä upseereja että aliupseereja.

Laskee sen miten tahansa, määrä on todel­la vaikuttava. Mikä ajaa miehen tällaiseen urakkaan?

Innostuin jo intissä sissimäiseen toimin­tatapaan ja kyllä se on maanpuolustus­tahto ihan ensimmäisenä. Kun tiedetään millaisessa tilanteessa olemme, vielä tänä päivänäkin. Ei täällä pidä herpaantua yh­tään.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Ihan ensimmäisen jotokseni tein RUK:n ampumaleirin aikana, silloin teimme pa­rin päivän sissijotoksen sinne (Pahkajär­ven) ampuma-alueiden taakse. Muistan kuinka silloin innostuin siitä maailman fantastisimmasta maisemasta, se oli ihan täyttä korpimetsää silloin. Innostuin niin, että hain 1959 RUK:n jälkeen vapaaeh­toisena kokelaille järjestetylle kolmen viikon sissikurssille. Kotiuduttuani lii­tyin sitten näihin jiu-jitsu upseereihin, vai millä nimellä se silloin meni. Siellä jonkun aikaa oltiin salilla, suoritin alkeis­kurssin ja jatkokurssin ja päädyin vielä apukouluttajaksi ja kouluttajaksi. Näitä kursseja oli siihen aikaan useampi vuo­dessa. Pikku hiljaa väki siellä alkoi kaiva­ta muutakin toimintaa ja niin minut sitten valittiin 17.7.61 johtokunnan kokoukses­sa maastotoimikunnan – siihen aikaan ei voinut käyttää sanaa sissi – vetäjäksi, kun kävi ilmi, että olin käynyt tämän sis­sikurssin. Ensimmäinen suunniteltu ja johdettu jotos oli marraskuussa 1961 Östersundomin metsiin. Olimme noin 11 tuntia metsässä ja teimme erilaisia sissitemppuja. Se päättyi sihteerimme Kaj Runelan mökille missä oli vielä eri­laisia rasteja, mm. ensimmäinen kerhon köysilaskeutumisharjoitus joka tehtiin äitini pyykkinarulla – vedettiin se haa­rojen välistä ja olkapään yli siten kuin ennen muinoin tehtiin. Sen jälkeen oli jotoksia mm. Nuuksiossa, Hollolassa, Padasjoella… Kunnon harjoitusaluees­ta oli kuitenkin pulaa, niitä ei oikein mistään meinannut löytyä tällaiseen sissitoimintaan sopivia. Lopulta sitten otimme yhteyttä puolustusvoimiin ja kysyimme voisimmeko päästä Pahka­järvelle ja aikamme kun sitä selitimme, että mistä on kysymys, niin kyllä se sit­ten onnistui. Ensimmäinen Pahkis oli siis 12.-14.3.65. Nimi johtui siitä, että se oli Pahkajärvellä.

Mitä muistuu mieleen ensimmäisestä Pahkiksesta?

No, ensinnäkin se, että siellä oli hiton kylmä. Siellä oli vain se parakkikylä, missä oli nämä hirsikämpät. Vekarajär­ven varuskuntaahan ei vielä silloin ollut. Pakkasta oli 23 astetta ja lunta puoli met­riä. Kun ilmoittauduimme sinne, meitä vastassa ollut upseeri kyseli, mitä tarvit­semme – vastasimme, ettemme mitään. ”No, entäs ruokaa?”, ”Ei, meillä on kyllä kaikkea”, ”Kai te nyt telttoja tarvitsette?”, ”Ei, meillä on tässä joitain laavuja…” Sil­loin tämä yliluutnantti tai kapteeni huusi sinne kavereilleen: ”Hei, tulkaas katto­maan! Tänne on tullut hesasta joku re­serviläisporukka ja ne ei tarvitse mitään tukea meiltä!” Se oli ihan monttu auki, niin sanotusti. Ja jatkoi vielä: ”Ja sitten ne aikoo mennä tonne ja yöpyä tuolla pakka­sessa, minne me ei saada edes varusmie­hiä komentaa… Ja vielä vapaaehtoisesti!”. Se oli semmoinen ensikontakti. Silloin ajattelin, että nyt hoidetaankin tämä vii­meisen päälle huolellisesti. Totesimme heille siinä sitten, että ”jaahas, ilmoit­taudumme sitten tässä johtolan edessä sunnuntaina kello 15 poistumista var­ten”. Sen jälkeen jakauduimme kahteen osastoon ja lähdimme maastoon. Ja tasan kello 15 sunnuntaina tuli kaksi hiihtopar­tiota eri suunnista johtolan eteen. Se oli ihan vakuuttava näky kun samanaikaises­ti tuli kaksi partiota, toinen idästä, toinen lännestä. Se sama kaveri oli ottamassa meitä vastaan. Tämä tempaus avasi meil­le portit tuleville Pahkiksille, siitä alkoi tämä Pahkis -juttu etenemään. Se minulle jäi mieleen siitä. Syksyllä meillä oli sitten toinenkin Pahkis ja silloin saatiin jo käyt­tää parakkia huoltoa varten.

Kun nämä kaksi Pahkista oli pidetty, alkoi osa kavereista olla sitä mieltä, että tähän toimintaan pitäisi saada vähän lisää jän­tevyyttä. Se alkoi mennä vähän sellaiseksi makkaranpaisteluksi, niin kuin helposti käy. Pahkiksella numero kolme oli sitten jo kilpailuelementti mukana. Osallistujat jaettiin partioihin ja ne kilpailivat keske­nään. Pisteitä sai, jos näki toisen partion. Piti liikkua salassa.

Pahkis numero neljällä – marraskuussa -67 – partiot muodostivat jo keskenään kilpailevia joukkueita. Siinä oli nyky-pah­kiksen kaikki elementit jo mukana, osas­tot, partiot, johtajat.

Seuraava iso muutos tuli ”Juhliksessa”, juhlapahkiksessa -84. Silloin tuli linja­us, että tämän pitää olla nimenomaan johtamishar-joitus. Mahdollisimman monta johtamissuoritusta. Eihän tämän kokoinen porukka muuten mitään OPKEa tarvitsisi, mutta siinä on se idea, että har­joitellaan operaatiokeskuksen toimintaa siinä samassa.

Hypätään sitten aika monta vuotta eteen­päin syksyyn 2015. Mitä jäi mieleen 50:stäPahkiksesta?

Tämähän on muuttunut verrattuna alku­aikoihin, jolloin kaikki varusteet ja ruoka oli omasta takaa. Nykyään kaikki tulee pv:ltä. Ja aseet, ennen niitä ei ollenkaan saanut olla mukana tuolla maastossa, se olisi mennyt liiaksi suojeluskuntatou­huksi. Nykyään kaikki on säädellympää, kun on intin varusteet. Että onhan tämä sotilaallisempaa, mutta olen huolestunut siitä, että se on koko ajan vähemmän sis­simäistä. Se sissipuoli on kadonnut tästä. Toivon, että se saataisiin palautettua.

Entä tämä puolustusvoimien taistelutapa­uudistus?

No se on sinne päin. Se on osittain tätä samaa touhua, silloin kun aloitimme, se teema oli ”sissit hajautetussa- tai aluesis­sitoiminnassa” ja se on osa tätä nykyistä hajautettua taistelutapaa. Nykyään on vain enemmän vempaimia. Ennen se oli hitaampaa ja alueet isompia, yhdellä joukkueella saattoi olla jopa sata neliöki­lometriä vastuualueena.

Tarvitaanko tällaista Pahkis harjoitusta vielä?

Tarvitaan. Tarvitaan, kun muuta ei ole. Ja jos sitä nyt halutaan pukea tähän uuteen muotoon, siitä vaan, kunhan muistetaan, että tositilanteessa sitä kalustoa ei ole kaikille jakaa. Se on se ongelma. Siinä täy­tyy pystyä käyttämään kaikkea mahdol­lista siviilikalustoa hyväksi niin pitkälle kuin mahdollista.

Nykyään, kun harjoituksissa on mukavaa ja rytinää, on tärkeää muistaa, että eni­ten sissillä kuluu aikaa kyttäämiseen ja odottamiseen. Täytyy jatkuvasti olla val­miina iskemään sitten kun jotain tapah­tuu. Mutta eihän se käy Pahkiksella, eihän siellä kukaan jaksaisi olla.

Miltä Pahkis näyttää vuonna 2030?

Olen sitä mieltä, että koko maan puolus­tamisen kannalta hajautettu toiminta tulee tavalla tai toisella olemaan muka­na silloinkin – oli se sitten millä nimellä tahansa. Me emme voi luoda suuria kes­kittymiä oikein mihinkään, kun viholli­sella on aina ilmaherruus ja vahva tiedus­telutieto. Että kyllä sen on jotain tämän tyyppistä oltava. Minä toivon, että sitä harjoitellaan. Tämä kilpailumuotoisuus Pahkiksessa auttaa siinä mielessä, että silloin ainakin ne pari päivää täytyy olla valppaana, välttää paljastumista ja kytä­tä – vihollinen voi olla missä vaan. Sissille vaarallisin vastustaja ei ole panssarivau­nut ja muut, vaan vastasissit, jotka toimi­vat ja liikkuvat samalla tavalla kuin sissit. Ne ovat ne vaarallisimmat. Niillä on vielä etuna se, että niillä on suurvalta takana ja kaikki se tiedustelutieto. Että kai se on 2030 jotain tämän tyyppistä. Ei tässä si­nänsä mitään uutta ole, tämän doktriinin­han kehitti jo kenraali Veikko Koppinen aikanaan tänne Etelä-Suomen oloihin ja siihen se minunkin sissikurssini vuonna 1959 perustui. Koskaan ei saa muodostua viholliselle liian suurta kohdetta, joka py­syisi paikoillaan.

Jos vielä miettii niitä alkuaikoja, se ero nykyhetkeen siinä oli, että jatkosota ei ollut kovin kaukana. Kaikkien isät olivat käyneet sodan ja saaneet luotua sellais­ta henkeä. Silloin kun se maastotoiminta alkoi, henki oli tosi kova. Väkeä ei tarvin­nut haalia mistään vaan niitä tuli. Enem­män piti jarrutella. Mukaan tultiin salin kautta. Ne jotka pärjäsivät siellä salilla alkeiskurssin, pääsivät mukaan. Koska, jos ei siellä salilla kestä sitä kuritusta ja jumppaamista ja heittoja, niin ei ne sitten maastossakaan kestä. Silloin alkuvaihees­sa oli innostusta tähän koko toimintaan ja sissitoiminnan ajattelumalliin. Että pieni porukka pystyy tekemään pahaa isolle­kin joukolle, kunhan ne vaan osaavat olla hiljaa siellä ja osaavat hommansa. Nyky­ään se on vähän enemmän semmoista räiskintää – päälle vaan ja turpiin. Mutta hyvä, että on jotain! Oli todella ilahdutta­vaa, että viime Pahkiksella oli niin suuri osallistujamäärä.

Teksti: Lauri Saariluoma, Kuva: Urho Ilmonen