Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.

YLE uutisoi noin puolitoista viikkoa sitten, että koululaiset ilmaisevat yhä useammin huoltaan sotilaallisesta uhasta. Tieto Mainilan laukauksista tuntuu ajankohtaiselta. Eräs opettaja kertoo: ”Oppilaat ovat huolissaan, miten meidän käy, jos Venäjä hyökkää ja miten nopeasti Suomi voitaisiin vallata. Muistutan heille, että meillä on hyvät välit Venäjään, enkä näe syytä siihen, miksi se muuttuisi.” Opettaja on oikeassa sikäli, että mitään välitöntä uhkaa ei ole näköpiirissä. Silti vastaus vaikuttaa väistelevältä.

Paavalin kehotus rauhaan on ajankohtaisempi kuin viime itsenäisyyspäivänä. Se jää kuitenkin helposti pelkäksi hurskaaksi toiveeksi. On helppo toivoa rauhaa, mutta paljon vaikeampaa on sanoa, kuinka sitä voisi edistää. Roomalaiskirjeen kehotus sijoittui osaksi aikansa valtapolitiikkaa. Vuorovaikutus on aina kahden kauppa. Paavali on vain realisti, kun hän varustaa kehotuksen rauhasta sanoilla: ”Jos se on mahdollista ja teistä riippuu.” Koskaan ei riipu vain meistä.

Kun Paavali puhuu rauhasta, hän tarkoittaa nimenomaan rauhaa ulkopuolisten kanssa. Pieni kristittyjen ryhmä isossa Rooman valtakunnassa saattoi toimia vain sikäli, kun suhteet ulkopuolisiin olivat kunnossa. Ennen kehotustaan rauhaan Paavali nostaa esiin kristittyjen keskinäiset suhteet. Hän kuvailee näitä suhteita keskinäisenä arvostuksena ja koston välttämisenä Kristittyjen keskinäinen yhtenäisyys on ikään kuin ennakkoehto rauhan säilyttämiselle myös suhteessa ulkopuolisiin. Hajanainen joukko on aina heikompi kuin yksimielinen. Suomessa itsenäistymisvaiheiden muistot johtivat sisäpolitiikkaan, jossa yhtenäisyyttä pyrittiin kaikin tavoin luomaan ja varjelemaan. Tätä politiikkaa ei enää ihannoida kuin rajatuissa piireissä. Polarisaatio on pääsemässä valloilleen.

Kansankirkko on yhteiskuntamme peili. Uskonto on ihmisille siinä määrin sensitiivinen asia, että se tuo herkemmin esiin meidän tilamme. Eikä nyt näytä hyvältä. Huolestuttavinta tässä kaikessa on heikko sitoutuminen. Kun asiat eivät etene oman mielen mukaan, halutaan eristäytyä. Epäilen, että moni eroaisi valtiostakin, jos se vain voisi tapahtua muutamalla klikkauksella. Onko tämä enää se maa, joka yksimielisesti puolusti itsenäisyyttään?

Paavali ei ollut idealisti rauhanasiassa, vaan realisti, joka tunsi Rooman valtapolitiikan. Puhuttuaan rauhasta hän puhuu myös esivallasta, sen kunnioittamisesta. Hänen realisminsa on erityisen tärkeää pienessä maassa, kuten Suomessa. On muistettava, että suurvallan valtapolitiikka ei välttämättä ole epäitsekästä. Samoin ajattelevia ovat olleet mm. Snellman ja Topelius.

Niin, mitä me sanomme koululaisille, jotka kysyvät, kuinka meidän käy ja kuinka nopeasti maamme voitaisiin vallata? Maamme on pieni ja suurvalta voi sen valloittaa. Ainoa rauhoittava, mutta realistinen vastaus kysymykseen ”Kuinka kauan valloittaminen kestäisi” on tämä: se kestäisi liian kauan.

Suurvaltakin laskee panos-tuotos -mittarein. Kun puolustuskyky on kunnossa, hyökkääjä huomaa valloittamisen hinnan liian korkeaksi ja jättää meidät rauhaan. Tämä on merkillinen paradoksi. ”Jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan”.

Paavali ei varmaankaan ajatellut, että Rooman valtakunnassa piskuisen kristittyjen joukon olisi tullut varustautua asein. Meidän asemamme on kuitenkin toinen. Toteuttaaksemme Paavalin kehotusta rauhan säilyttämiseen meidän myös pidettävä kunnossa puolustuskykyä.

On lohduttavaa huomata, että jo Raamatussa tunnetaan meidän tilanteemme. On lohdullista huomata, että Raamattu tarjoaa meille täysin realistista opetusta siitä, miten pienet elävät suurten keskellä.

Dosentti Niko Huttunen toimii tällä hetkellä Uuden testamentin kreikan yliopistolehtorina Helsingin yliopistossa ja sivutoimisesti tulevaisuusvaliokunnan sihteerinä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa. Huttunen on Helsingin Seudun Reserviläispiiriin kuuluvan Vääpelikilta ry:n jäsen.