Reserviläiskeskustelun ja Suomen ulkopolitiikan rajat

/in , , /by

Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Olli Nyberg kirjoittaa liiton nettisivuilla 19.6.2014: otsikolla ”NATOkeskustelun pelisäännöistä”:

”Oman NATO-kannan ilmaisussa ei ole mitään pahaa. Olen itsekin avoimesti kertonut pitäväni Paasikiven-Kekkosen -linjaan pohjautuvaa, turvallisuuspoliittista ajattelua edelleen pitkälti validina. Myös liittomme puheenjohtaja on selkeästi tuonut esiin oman linjansa tässä asiassa.

Reserviläisliitto on aikanaan linjannut, ettei liitto ota kantaa NATO-asiaan. Tämä on hyvä linjaus myös yhdistyksillemme ja piireillemme. Jäseniltä toivomme faktapohjaista ja asiallista osallistumista parhaillaan käynnissä olevaan, turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.”

Liiton toiminnanjohtajan kirjoitukseen ei voi suhtautua kuin mihin tahansa nettikirjoitukseen, se pitää ottaa tosissaan. Siksi joudunkin vakavasti vastaamaan tekstiin, johon sisältyy Suomen lähihistorian ymmärtämiseen sekä demokraattiseen kansalaiskeskusteluun liittyviä merkittäviä ongelmia.

Sen väittäminen, että turvallisuuspoliittinen ajattelumme perustuisi Paasikiven-Kekkosen linjaan on ollut aikansa elänyt jo pitkään. Kanta kuulostaa tämän päivän Euroopassa oudolta, etten sanoisi koomiselta. Kekkosen kauden vuosikymmeninä se on kuitenkin juntattu niin syvälle kansalaisten mieliin, että ulkoasiainhallinnon ja poliittisen johdon elegantti mukautuminen muuttuneeseen ympäristöön on ilmeisesti jäänyt huomaamatta. Tämä ei toki tarkoita, ettei Kekkonen olisi toiminut valtakautensa olosuhteissa varsin tehokkaasti myös Suomen kansallisten etujen hyväksi.

Suomen itsenäisyyttä tiukasti puolustavan Paasikiven linja oli vallan toinen kuin Kekkosen Neuvostoliiton etuja huomattavasti pidemmälle ymmärtävä linja. Termi Paasikiven-Kekkosen linja otettiin käyttöön Maalaisliiton pää-äänenkannattajassa Maakansassa 1955 Neuvostoliiton aktiivisella myötävaikutuksella (ks. Max Jakobson: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös II. Otava 2001). Tarkoituksena oli siirtää Paasikivelle kuulunutta karismaa Kekkoselle, jonka asema ei vielä mitenkään ollut vakiintunut.

Hyvin ahtaassa tilassa muodostuneesta Paasikiven-Kekkosen linjasta alettiin kuitenkin luopua heti kun se oli mahdollista. Suomesta tuli Euroopan vapaakauppajärjestön ( EFTA) täysjäsen 1986. Euroopan neuvoston jäseneksi liityimme toukokuussa 1989, tosin vain puoli vuotta ennen Berliinin muurin murtumista marraskuussa 1989. Mutta se oli kuitenkin taas yksi askel länteen. Kun Mihail Gorbatshov teki valtiovierailun Suomeen lokakuussa 1989 hän pyyhkäisi sivuun vanhat määritelmät ja tunnusti ilman varauksia Suomen puolueettomuuden.

Yhdistyneen Saksan täysivaltaisuuden hyväksyminen neljän miehitysvallan (Iso-Britannia, Neuvostoliitto, USA ja Ranska) toimesta syyskuussa 1990 johti samana kuuna Suomen hallituksen päätökseen. Siinä mitätöitiin Pariisin 1947 rauhansopimuksen osat, jotka koskivat maan täysivaltaisuutta eivätkä enää vastanneet Suomen asemaa YK:ssa sekä 1973 perustetussa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa (ETYK).

Hallitus rikkoi tuolloin Pariisin rauhansopimuksen ja 1948 solmitun yya-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän. Suomen idänsuhteet olivat sen jälkeen uudella pohjalla.

Kylmä sota päättyi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamiseen 1991. Suomen ulkopoliittinen johto oli jo ryhtynyt toimiin Suomen ulkopoliittisen paikan uudelleen määrittämiseksi pitämättä kuitenkaan julkisuudessa turhan korkeaa profiilia välttääkseen itänaapurin ärsyttämistä.

Yya-sopimuksen voimassaolon päättämisestä sovittiin yhdessä Venäjän kanssa tammikuussa 1992 sen jälkeen, kun oli allekirjoitettu uusi Suomen ja Venäjän välinen sopimus suhteiden perusteista. Yya –sopimuksesta eroon pääseminen oli merkittävä askel palauttaessamme paikkaamme läntisen yhteisön täysivaltaisena jäsenenä. Euroopan unioniin liityimme 1995, mikä koettiin tuolloin tärkeänä myös turvallisuutemme kannalta. Neuvostoliitto ei koskaan halunnut tunnustaa Suomen puolueettomuutta, eikä Suomea myöskään kylmän sodan aikaisessa länsileirissä sellaiseksi noteerattu kaikista ponnisteluistamme huolimatta.

Niin Juho Paasikivi kuin Urho Kekkonenkin joutuivat molemmat muuttamaan mieltään turvallisuuspolitiikasta moneen kertaan. Paasikivi ei ollut lainkaan Suomen täyden itsenäisyyden kannalla, kun kamppailu asiasta oli kuumimmillaan.

Kiivaana itsenäisyysmiehenä sisällissotaan/vapaussotaan osallistunut kunnianhimoinen urheilija Urho Kekkonen oli entinen Etsivän Keskuspoliisin kuulustelija ja edusti pitkään jyrkkää oikeistoa, kunnes viimein käänsi totaalisesti takkinsa aavistaessaan jatkosodan lopputuloksen. Kekkonen varjeli ministerinä ja presidenttinä idänsuhteita tavalla, joka jälkiviisaudella tarkastellen ei ehkä ollut välttämätöntä. Tätä tapaa on kutsuttu myös suomettumiseksi.

Paasikivi-Seuran historiasta löytää paljon opittavaa siitä, miten muuttuneisiin olosuhteisiin on sopeuduttu ja tultaneen jatkossakin sopeutumaan. On turha lyödä kiinni joitakin kiveen hakattuja opinkappaleita, elämä kuitenkin elää aikanaan näiden oppien ohi.

Paasikivi-seuran puheenjohtaja ja perustajajäsen Jan-Magnus Jansson kertoi Ilta-Sanomien toimittajalle jo marraskuussa 1983: ”En puhu enää Paasikiven-Kekkosen linjasta”. Hän puhui mieluummin Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Keskustelu siitä, tulisiko kahden presidentin lisäksi sijoittaa linjaluetteloon myös Mauno Koivisto loppui onneksi aikanaan. Kun maan ulkopoliittista linjaa ei enää tarvinnut sitoa henkilöihin, nimien pönäkkää listaamista ei enää tarvittu.

Suomi ei ole liittoutunut, mutta ei myöskään puolueeton tavalla, jota se pyrki olemaan Neuvostoliiton olemassa olon aikana. Suomi on ollut Naton aktiivinen rauhankumppani vuodesta 1994 alkaen. Suomi on kuluvana vuonna solminut isäntämaasopimuksen Naton kanssa. Suomi on EU:n jäsenenä asettanut pakotteita naapurimaitaan valloittaneelle Venäjälle ja kärsii Venäjän asettamista vastapakotteista.

Suomen aktiivinen turvallisuuspolitiikka seuraa turvallisuusympäristön muutoksia ja sopeutuu siihen kansan ääntä kuulostellen. Ongelma on, jos kansalle ei luoda edellytyksiä käydä keskustelua ja jos kansalaisten mahdollisuuksia tutustua asiantuntijoiden turvallisuuspoliittisiin arvioihin rajoitetaan. Selvää on, että kansan enemmistön sekä varsinkin ylempien upseerien enemmistön näkemykset Natoon liittymisen eduista ja haitoista poikkeavat edelleen suuresti keskenään. Nykyisen hallituksen yksittäiset ministerit uskaltavat kuitenkin ilmaista virallisesta linjasta poikkeavia NATOkantojaan. Ammattiupseereille tätä oikeutta ei ehkä ole suotu.

Nyberg suosittaa myös piireille ja yhdistyksille Reserviläisliiton NATO-linjausta joka on se, että linjaa ei ole. Moniarvoisen keskustelun nimessä demokraattisessa yhteiskunnassa kannattaisi kuitenkin jättää yhdistysten neuvominen vähemmälle ja pysyttäytyä roolissa, joka liiton toiminnanjohtajalle kuuluu reserviläisten työn tukijana ja innoittajana, ei rajoittajana. Yhdistyksille tulee antaa oikeus ottaa kantaa turvallisuuspoliittisiin vaihtoehtoihin, yhdistysten suiden sulkeminen ei kuulu järjestöjen palkatuille virkamiehille, eikä muillekaan.

Liiton toiminnanjohtaja toivoo jäseniltä faktapohjaista osallistumista parhaillaan käynnissä olevaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Tähän holhoavaan neuvoon voi vain todeta, että samaa voidaan odottaa myös toiminnanjohtajalta itseltään.

Suomen Kuvalehti teki kansanedustajille kyselyn ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Siihen vastasi vain 82 kansanedustajaa. Päätoimittaja Ville Pernaa toteaa (SK 26.9.2014), että pelottavan monella kansanedustajalla ei ole näkemystä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tai jos käsitys on, sitä ei uskalleta kertoa edes nimettömästi. Kumpi mahtaa olla huolestuttavampaa.

Reserviläisliiton toiminnanjohtajan kirjoitus ei linjauksena valitettavasti ollut mitenkään edistämässä maamme reserviläisten keskuudessa käytävää ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Ellei se sitten herättänyt kriittisiä huomioita, jotka saavat aikaan terveellistä pohdintaa.

Suojeluskuntien lakkauttaminen 1944

/in , , /by

Suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen ei ollut tullut yllätyksenä. Mikäli sota päättyisi tappiollisesti, vaara olisi todellinen. Järjestön komentaja, kenraaliluutnantti Lauri Malmberg oli jo keväällä 1944 pohtinut vaihtoehtoja sen varalta. Toiminnan jatkamisen lisäksi häntä askarrutti järjestön omaisuuden kohtalo. Malmbergin huoli oli ymmärrettävä. Suojeluskuntajärjestö oli perustettu pysyväksi instituutioksi, eikä sitä koskevissa asetuksissa ja laeissa ollut otettu huomioon lakkauttamisen mahdollisuutta. Siksi ei myöskään ollut säädöstä, mitä järjestön omalle omaisuudelle tapahtuisi mahdollisen lakkauttamisen yhteydessä.

Välirauha solmittiin 19.9.1944. Suojeluskuntien yliesikunta kutsui järjestön ylimääräisen edustajakokouksen koolle 29.9. Tuusulan päällystökoululle. Kutsussa ei mainittu mitään erikoista asiaa, mutta kaikille osanottajille lienee ollut selvää, että omaisuuden kohtalo nousisi esille. Muihin keskeisiin seikkoihin kokouksella ei edes ollut vaikuttamisen mahdollisuutta. Kaikki 38 suojeluskuntapiiriä lähettivät edustajansa paikalle. Kokous poikkesi tavanmukaisesta edustajakokouksesta, johon osallistuivat niin piiripäälliköt kuin valitun esikunnan edustajatkin. Nyt Tuusulaan saapui vain yksi edustaja kustakin piiristä. Heistä 32 oli valittujen esikuntien jäseniä ja vain kuusi oli suojeluskuntapiirien viranhaltijoita. Lauri Malmbergin esitettyä tilannekatsauksen kokous valtuutti Malmbergin lahjoittamaan, myymään tai muulla tavalla siirtämään ja luovuttamaan toiselle yliesikunnan hallussa olleen järjestön omaisuuden.

Suojeluskuntajärjestö ja Suomen Punainen Risti r.y. solmivat heti heti seuraavana päivänä sopimuksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisen varalta. Nopea toiminta osoittaa, että asiasta oli jo ennalta sovittu. Mikäli järjestö joutuisi lakkautettavaksi, se sitoutui lahjoittamaan Suomen Punainen Risti r.y:lle kaiken suojeluskuntajärjestön yhteisen kiinteän ja irtaimen omaisuuden. Sopimus olisi voimassa kaksi vuotta. Minkä vuoksi juuri Punaiselle Ristille? Se ei välttämättä ollut Malmbergille mieluisin kohde, mutta se näytti turvallisimmalta. Voittajavaltojen olisi vaikeampi vaatia lahjoituksia takaisin kansainvälisen järjestön Suomen yksiköltä kuin muilta puhtaasti kansallisilta tai paikallisilta tahoilta.

Ylimääräisessä edustajakokouksessa ei keskusteltu suojeluskuntapiirien ja paikallisten suojeluskuntien omaisuuden siirtämisestä toisiin käsiin. Tieto yliesikunnan omaisuuden mahdollisesta kohtalosta levisi osanottajien välityksellä kaikkiin suojeluskuntapiireihin, joille jäi näin aikaa pohtia omia ratkaisujaan. Ja ratkaisuja tehtiin. Ensimmäiset luovutukset tapahtuivat jo syyskuussa. Lokakuun 30. päivään mennessä oli tapahtunut nelisenkymmentä luovutusta. Eivät ainoastaan yksittäiset suojeluskunnat tehneet omaisuudensiirtoon liittyviä päätöksiä, vaan suojeluskuntapiirit ja suojeluskuntia lähellä olleet tukisäätiötkin alkoivat reagoida. Vaikka varhaisten omaisuudensiirtojen määrä oli vain murto-osa suojeluskuntien kokonaismäärästä, se oli selkeä osoitus siitä, että kentällä uskottiin suojeluskuntajärjestön joutuvan lakkautetuksi.

Suojeluskuntajärjestön entinen esikuntapäällikkö, kenraalimajuri A.-E. Martola, jonka Mannerheim oli halunnut toiseksi ulkoasianministeriksi U. J. Castrénin hallitukseen, yritti ratkaisua, joka säästäisi edes osan suojeluskuntien toiminnoista. Hän esitti 16.10.1944 puolustusministeri Rudolf Waldenille, että koko puolustuslaitos järjestettäisiin miliisiperiaatteen mukaan ja että suojeluskuntajärjestö naamioitaisiin sen sisään. Sekä Walden että Mannerheim näyttivät vihreää valoa, ja Martola ryhtyi yleisesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti K. L. Oeschin kanssa työhön. Heidän seuraavana päivä paperille panemansa suunnitelman mukaan armeija olisi järjestetty osittain miliisiperiaatteen mukaan. Kertausharjoituksilla olisi järjestelmässä suuri osuus, mistä aluejärjestö vastaisi. Aluejärjestöön hyväksyttäisiin myös vapaaehtoisia, joille järjestettäisiin ampuma- ja urheilukoulutusta. Myös reserviläiset saisivat osallistua vapaaehtoistoimintaan. Aseet säilytettäisiin aluejärjestön varastoissa. Aluejärjestön jäsenten keskuudessa voitaisiin perustaa kannatusyhdistyksiä helpottamaan toiminnan edellytyksiä. Hahmotellun järjestelmän toteuttaminen olisi merkinnyt vanhan suojeluskuntajärjestön loppua. Siinä olisi kadonnut autonomian lisäksi miesten oikeus säilyttää asettaan kotona. Suojeluskuntajärjestön omaisuus oli kokonaan vaille huomiota jätetty ongelma-alue. Marsalkka hyväksyi esityksen, joka kelpasi nimeä lukuun ottamatta Lauri Malmbergillekin. Asia ei kuitenkaan liikahtanut eteenpäin.

Lakkauttaminen tuli polttavan ajankohtaiseksi 29.10. presidentti Mannerheimin päädyttyä lopputulokseen, että oli viisainta lakkauttaa itse suojeluskuntajärjestö ennen kuin Neuvostoliitto vaatisi sitä. Lauri Malmberg sai siitä tiedon kello 18, ja puoli tuntia myöhemmin piirien edustajat kutsuttiin ylimääräiseen neuvottelukokoukseen Helsinkiin yliesikuntaan seuraavaksi illaksi. Kutsutut olivat samat henkilöt, jotka olivat olleet paikalla 29.9.1944 pidetyssä kokouksessa. Jyväskylän, Pohjois-Karjalan, Länsi- Pohjan, Pohjolan ja Ahvenanmaan piirien edustajat eivät ennättäneet yliesikunnassa pidettyyn kokoukseen, mutta sillä ei ollut merkitystä, sillä aika oli jo loppunut kesken, kun Neuvostoliiton vaatimus suojeluskuntien lakkauttamisesta oli saatettu hallituksen ulkoasianvaliokunnan tietoon 30.10. klo 14. Järjestö oli lakkautettava viimeistään 7.11.1944. Näin edustajankokouksen työjärjestyksestä putosi pois ainoa käsiteltävä asia. Sen korvasi Lauri Malmbergin selostus viimeisimmistä suojeluskuntajärjestöä koskevista tapahtumista.

Puolustusministeriössä nopeasti laaditussa lakiesityksessä todettiin suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen, mistä määrättäisiin tarkemmin hallintotoimin, ”samoin kuin järjestön omaisuuden vastaisesta käyttämisestä”. Esitys annettiin tiistaina lokakuun viimeisenä eduskunnalle, joka otti asian heti työn alle. Ensimmäinen käsittely, joka kesti kaksi minuuttia, oli ohi klo 16.37. Toinen käsittely alkaisi vajaan tunnin kuluttua, kun esitys olisi ensin käynyt lausunnolla suuressa valiokunnassa ja puolustusasiainvaliokunnassa. Puolustusasiainvaliokunta kuuli asiantuntijana puolustusministeri Rudolf Waldenia. Sen olisi pitänyt taata, että kaikki tietäisivät tarkalleen, mistä oli kysymys. Toinen käsittely meni keskusteluitta yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. Eduskunnan seuraava istuntopäivä oli vakiintuneen käytännön mukaan perjantaina marraskuun 3. päivänä. Lakkautuslaki hyväksyttiin silloin vain kahden puheenvuoron saattamana. Se painettiin ja astui voimaan lauantaina marraskuun 4. päivänä 1944.

Puolustusministeriö määräsi maanantaina 6.11. toiminnan lopetettavaksi seuraavana päivänä. Määrätyt suojeluskuntajärjestön virat siirrettäisiin puolustuslaitokseen. Lakkautettujen virkojen tai toimien haltijat siirrettiin lakkautuspalkalle tai siirrettäisiin valtion muiden kuin puolustuslaitoksen virkoihin tai toimiin niin kuin siitä erikseen määrätään. Vain omaisuuden ja rahavarojen hoitoon sekä tilien päättämiseen liittyvät toimet olivat sallittuja. Malmberg antoi samana maanantaina viimeisen päiväkäskynsä, jonka hän luki radiossa. Enää ei ollut järjestöä, joka olisi voinut hoitaa päiväkäskyn jakelun. Valvontakomission tahto oli toteutunut.

Järjestön lakkauttaminen sujui nopeasti vailla lehdistön voimakkaita kannanottoja. Lokakuun viimeisen päivän lehdet eivät kertoneet asiasta. Seuraavana päivänä pääkaupungin lehdet Uusi Suomi, Suomen Sosialidemokraatti ja Hufvudstadsbladet julkaisivat lakkauttamisesta uutisen, jossa lyhyesti todettiin asian käsittely eduskunnassa edellisenä päivänä. Helsingin Sanomat, vanhan suojeluskuntalaisen Eljas Erkon lehti, muodosti poikkeuksen. Se julkaisi yläkerran ”Suojeluskuntajärjestö 1918–1944” ja pääkirjoituksen, joka korosti järjestön merkitystä ”että sen lakkauttaminen tuntuu yllättävältä. Siihen nyt on kuitenkin asiain kehitys johtanut, ja välttämättömyyteen on lojaalisti sopeuduttava siinä toivossa, ettei nyt tehtävä muutos merkitse vaaraa maan turvallisuudelle ja vapaudelle.”

Asioita ei lehdistössä kutsuttu niiden oikeilla nimillä. Asia eli lehdistössä pari päivää. Sitten sitä ei enää ollut. Lehdistö osasi sopeutua olosuhteiden vaatimuksiin ja turvautumaan itsesensuuriin. Soraääniä ei esiintynyt. Osittain se johtui siitä, että lokakuun lopussa laillistetun Suomen Kommunistisen Puolueen lehdistö ei ollut vielä alkanut ilmestymistään. Vapaan Sanan ensimmäinen numero ilmestyi vasta 7.11.1944.

Suojeluskunnat olivat pystyneet hyvin seuraamaan tilanteen kehittymistä ja valmistautumaan järjestön lakkauttamiseen. Aikaa oli riittävästi.

Marraskuun 7. päivän iltaan mennessä omaisuuttaan siirtäneiden määrä oli noussut 631:een. Matti Myöhäsiä, jotka tekivät lahjoituksensa kiistatta myöhässä, oli vain yhdeksän. Lakkautettavia suojeluskuntapiirejä oli 38 ja niihin kuuluvia suojeluskuntia 714. Kun lukuun lisätään vielä yliesikunta, päästään 753 suojeluskuntayhteisöön, joilla oli oikeus hankkia ja omistaa varallisuutta. Näistä lähes 85 prosenttia siirsi omistuksensa, tai ainakin sen valtaosan toisiin käsiin viimeistään toiminnan loppuessa. Lahjoitusten tekemättä jättämiselle oli sillekin syynsä. Alueluovutukset ja Lapin sota olivat tehneet monista suojeluskunnista varattomia. Sellaisia suojeluskuntia löytyi toki muualtakin. Vain noin 5 % suojeluskuntien omaisuuden kirjanpitoarvosta jäi luovuttamatta, joukossa myös kiinteistöjä. Teknisenä suorituksena tämä suojeluskuntajärjestön viimeinen operaatio onnistui erinomaisesti. Toinen asia on, että kiireessä tapahtui melkoinen määrä haksahduksia, joita jouduttiin myöhemmin oikaisemaan. Prosessi oli hyvin ohjeistettu. Se tapahtui pääasiallisesti suullisesti. Järjestö huolehti, että neuvoja lahjoitusten muodollisesti oikeasta tekemisestä oli saatavilla.