Viipuri vallattu! Ässä-rykmentin mukana viipuria valtaamassa

Viipuri oli jatkosodassa sekä meille että viholliselle monella tavoin tärkeä kohde. Suomalaiset joukot valtasivat Moskovan rauhassa 1940 luovutetun Viipurin takaisin taitavalla pihtiliikkeellä elokuussa 1941. Pohjoisesta ja idästä tapahtuva saarrostus merkitsi rajuja taisteluja. Lännestä suoritettu Viipurinlahden ylitse tapahtunut hyökkäys yllätti vihollisen täysin, ja vasta Viipurin eteläpuolella nämä lännestä saarrostavat suomalaiset joutuivat ankariin taisteluihin. Varsinainen kaupunki saatiin haltuun käytännössä taistelutta. Viipurista etelään sijaitsevilta Porlammin aukeilta suomalaiset saivat valtavan sotasaaliin ja runsaasti sotavankeja, mutta vihollisen miehistön pääosa pääsi pakenemaan metsien kautta.

Kannaksen valtaus antoi odottaa itseään

Viipurin valtausoperaatio oli osa Karjalan kannaksen takaisin valtausta. Hyökkäys alkoi 1.8.1941 käynnistyneellä Itä-Kannaksen valtauksella, josta vastasi kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen II Armeijakunta. Länsi-Kannaksen valtaus alkoi IV Armeijakunnan voimin vasta 21.8., koska Päämaja halusi saksalaisten ensin pääsevän lähelle Leningradia ja siten sitovan puna-armeijan voimia Suomenlahden eteläpuolella. Näin laskettiin säästettävän suomalaista verta.

Hyökkäävät joukot

IV Armeijakuntaa komensi kenraaliluutnantti Lennart Oesch esikuntapäällikkönään eversti Valo Nihtilä. Armeijakuntaan kuului kolme divisioonaa, eversti Einar Vihman 12. D, eversti Kaarlo Viljasen 4. D ja eversti Claes Winellin 8. D. Vihman 12. Divisioona perustettiin armeijamme liikekannallepanossa 18.6.1941 alkaen pääosin Helsingin alueelta. Perustamisesta vastasivat Helsingin sotilaslääni ja Helsingin suojeluskuntapiiri. Divisioonan kantajoukoksi tuli välirahan aikainen kaksipataljoonainen vakinaisen väen joukko, 3. Prikaati, jonka miehistö oli suorittamassa varusmiespalvelustaan. Prikaatista tuli Jalkaväkirykmentti 3, kun siihen liitettiin Pakinkylän-Tuomarilan alueella perustettu reserviläisjoukko III Pataljoonaksi. JR 3:n lisäksi perustettiin divisioonaan kaksi reserviläisrykmenttiä, JR 26, jatkosodan ”Ässärykmentti” ja JR 47, ”Vallilan rykmentti”. Helsingin suojeluskuntapiiri perusti JR 26:n Toukolan ja Käpylän alueella ja Helsingin ja Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirit JR 47:n Oulunkylän, Malmin ja Orimattilan alueilla. Näiden kolmen jalkaväkirykmentin lisäksi Helsingin suojeluskuntapiiri perusti divisioonaan Kevytosasto 1:n Kulosaaren alueella. Divisioonan tykistöksi tulivat Kenttätykistörykmentti 7 ja Raskaspatteristo 23. KTR 7 oli osaksi kaaderijoukko. Sen reserviläisosat perusti Helsingin suojeluskuntapiiri Herttoniemen, Marjaniemen ja Mellunkylän alueilla. Rask.Psto 23 oli Pohjois-Uudenmaan suojeluskuntapiirin Hausjärvellä perustama reserviläispatteristo. Näiden joukkojen lisäksi divisioonaan kuuluivat Ruskeasuolla perustettu Pioneeripataljoona 27 sekä Munkkiniemessä perustettu Viestipataljoona 22. Nämä molemmat perusti Helsingin suojeluskuntapiiri.

Alkumenestystä

IV Armeijakunnan hyökkäys menestyi alkuun hyvin, sillä Itä-Kannaksen tilanteen kehityttyä viholliselle epäedulliseksi sen oli vetäydyttävä Moskovan rauhan rajan taakse rakennetuista lujista asemistaan lähes taistelutta. 23.8. avautui mahdollisuus valmistautua oloissamme ainutlaatuiseen operaatioon, Viipurinlahden ylitykseen. Alun perin tähän mahdollisuuteen ei oltu uskottu eikä ylimenoa siksi oltu suunniteltu. Hätäisesti suunniteltu operaatio onnistui kuitenkin 24.-25.8. enemmän vihollisen passiivisuudesta ja kyvyttömyydestä kuin hyvästä suunnittelusta ja toteutuksesta johtuen. 8. Divisioonan suorittaman ylimenon lopputulos oli kuitenkin koko Kannaksen valtauksen kannalta niin merkittävä, että toteuttaja, eversti Winell sai siitä Päämajankin kiitosta. Paremmalla ennakkosuunnittelulla olisi mahdollisesti saatu myös suurempi osa vihollisen elävästä voimasta saarretuksi.

Ässä-rykmenttikin lähtee

Jatkosodan Ässä-rykmentti, Jalkaväkirykmentti 26 siirtyi perustamisen jälkeen ensin Miehikkälään jo vuoden verran rakenteilla olleeseen Salpa-asemaan, missä se osallistui aseman varustelutöihin. Aika jakaantui lapiohommien ja harjoittelun kesken. 1.7. 1941 se siirtyi ensin jalkamarssilla Taavettiin ja sieltä junalla Joutsenoon. Siellä se asettui talvisodan rauhan rajan tuntumaan Suokumaanjärven maisemiin aluksi puolustusryhmitykseen. Marssi Miehikkälästä Taavettiin oli tottumattomille miehille ankara koettelemus. Suokumaanjärven itäpää oli Neuvostoliiton puolella. Olo oli osin rauhanomaista, osin tiedustelua, partiointia, kahakointia, välillä kiivastakin. Tappioitakin tuli jo tässä vaiheessa. Ässän tien kronikka kertoo tästä vaiheesta seuraavasti: ”Suokumaassa sotaa käytiin, Kesäjärveen dyykkailtiin, heinät tehtiin, Leppälässä huilaltiin.”

Vihdoin, 21.8. päättyi jo puuduttavaksi käynyt olo puolustusryhmityksessä, ja Ässä-rykmentti lähti osana 12. Divisioonaa hyökkäämään Länsi-Kannaksella. Tavoitteena oli alkuun Viipurin valtaus. Kronikka kertoo tästä: ”Enso eldas, slobot smiittas Suokumaasta, viivana Kavantsaarell´ katsastettiin, missä piilee iivana.” Tällä viitataan Ässän vasemmalla puolella tapahtuneeseen Enson valtaukseen, jonka jälkeen vihollinen irtaantui puolustusasemistaan Ässän edestä ja alkoi takaa-ajo, joka vei rykmentin hiukan eri teitä Kavantsaareen. Siellä rykmentti jakaantui niin, että osa kävi jatkosodan myöhempien, vuoden 1944 aikaisten taistelujen näyttämöllä Ihantalassa pääosan hyökätessä Karisalmen järvikapeikkojen kautta Näätälään ja Lyykylään. Vihollisen vastarinta oli sitkeää. 24.8. rykmentin I Pataljoona alistettiin Kevytprikaati Tiiaiselle, joka oli omavaltaisesti  muuttanut käskettyä hyökkäyssuuntaansa etelän länneksi tarkoituksenaan hyökätä suoraan Viipuriin. Viipuri oli prikaatin komentajaa, hyökkäyshenkistä eversti Matti Tiiaista houkutteleva kohde. Kun prikaatin hyökkäys länteen alkoi, se törmäsi vihollisen vastahyökkäykseen, jonka tarkoituksena oli katkaista etelään suuntautuva hyökkäyskiilamme kahtia. Onneksi tuo vihollisen juoni paljastui. Seurauksena olivat kuitenkin erittäin veriset taistelut, kun kaksi hyökkäysryhmityksessä olevaa vastapuolta törmäsivät toisiinsa. Siinä ässäläisiäkin tarvittiin avuksi.

Näin Ässän kronikka: ”Karisalmi, Mannikkala, Perojoki, Viipuri. Karhusuolla kuulla saatiin sulosävel Seiskarin.” Tuolla viimeksi mainitulla ilmeisesti viitattiin siihen, että lähinnä Viipurista löydettyjen vihollisen asentamien radiomiinojen kaukolaukaisu estettiin soittamalla tietyillä radiotaajuuksilla eräitä tunnettuja musiikkikappaleita, Säkkijärven polkkaa ja Seiskarin kaunista Siiriä.

Porlammin motti

Tämän jälkeen Ässä-rykmentti osallistui Viipurista etelään johtavien teiden katkaisuun ja siten edesauttoi osaltaan Viipurin eteläpuolelle muodostuneen Porlammin jättimotin syntymiseen. Vihollisen kahdesta Viipurin suuntaa puolustaneesta divisioonasta pääosa pääsi kuitenkin livahtamaan motista metsien kautta mutta joutui jättämään lähes kaiken kalustonsa Porlammin peltoaukeille. Saatu sotasaalis oli valtava. Ja Länsi-Kannaksen hyökkäyksen ensimmäinen tavoite, Viipurin takaisin valtaus oli onnistunut.

Ässän tappiot raskaat

Ässä-rykmentin tappiot tämän jatkosodan alkuvaiheen aikana 16.-31.8.1941 olivat raskaat: 84 kaatunutta, 378 haavoittunutta ja 91 sairastunutta. 30.8. – 3.9.1941 rykmentti oli levossa, saunottiin ja varusteita kunnostettiin. Tämän jälkeen olikin sitten vuorossa siirtyminen Itä-Karjalaan ja osallistuminen siellä Petroskoin valtaukseen. Mutta se onkin sitten kokonaan oma tarinansa.

Lähteitä:

Lopmeri, Olavi: Punamustarykmentti. Jatkosodan Jalkaväkirykmentti 4. Perustaminen sekä sotatoimet Virolahdella ja Karjalan Kannaksella 1941. Punamustarykmentin Veljesvastuu 1987.

Nordberg Erkki ja Nieminen Jarmo (toim.): Ässät jyllää. Stadin kundit jatkosodassa. Gummerus 2019.

Ässän tie. Suokumaalta Säiniölle ja Petroskoin tieltä Karhumäkeen. Toimituskunta 1964.