Sotahistoriaa senioreille Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa

Helsingin Reserviupseeripiirin Senioriupseerien kerho järjesti yhteistyössä Vihdin liikenteen kanssa sotahistoriamatkan Suomussalmelle, Kuhmoon ja Ilomantsiin 21.-24.8.2021. Mukana oli 20 miestä ja seitsemän sotahistoriaa harrastavaa naista. Matkanjohtajana oli Juhani Vakkuri, joka aloitti heti aamulla klo 7 talvisodan taustojen kertaamisella. Juhanin vanhemmat olivat Kannakselta, joten sekin antoi esitykselle syvyyttä.

Neuvostoliiton suunnitelma Suomen valtaamiseksi tehtiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1925. Myöhemmin Suomen suuntaan rakennettiin teitä ja lentokenttiä tulevaa hyökkäystä varten.

Jo aamun avauksessa kävi selville, että eversti Pekka Visuri ei saa ymmärrystä talvisodan välttämistä koskevilla teorioillaan. Presidentti Urho Kekkosen näkemys vuodelta 1967 Suomesta talvisodan syyllisenä ei saanut sekään tukea. Moskovan neuvottelut olivat Vakkurin mukaan teatteria, jonka tarkoitus oli pehmittää suomalaiset virolaiseen antautumiseen aluevaihtojen varjolla. Jos Visuri olisi ollut paikalla, olisimme nähneet mielenkiintoisen keskustelun.

Vuoden 1939 kesällä Mannerheim vaati Suomea ottamaan lainaa Amerikasta neljä miljoonaa dollaria aseiden ostoa varten. Valtiovarainministeri Väinö Tanner piti vaatimusta hulluna, koska sotaa ei tule. Se tulisi kalliiksi. Samaa mieltä oli Suomen pankin pääjohtaja Risto Ryti. Myös Mannerheim kannatti neuvotteluja aluevaihdoista. Ulkoministeri Erkko ei kannattanut tätä eikä suomalaisten yleinen mielipide.

Vakkurin mukaan Suomen valloittaminen oli Neuvostoliiton tavoite eikä propagandassa mainittu Leningradin turvallisuuden varmistaminen. Talvisota oli ryöstöretki, jolla saatiin Leningradin sotateollisuuteen sähkövoimaa ja pitkäkuituista selluloosaa ruudinvalmistusta varten.

Helsinki piti saavuttaa kolmessa viikossa ja nostaa punalippu presidentinlinnan katolle. Samalla olisi Puna-armeija voinut juhlia Stalinin syntymäpäivää 21.12.1939.

Kertausharjoitukset aloitettiin 9.10. 1939 suojajoukkojen perustamisella ja kenttäarmeijan ylimääräiset harjoitukset (YH) alkoi 14.10. Pääosa joukoista oli puolustusryhmityksessä 20.10. Jo kesällä olivat alkaneet Karjalan kannaksen linnoitustyöt, koska Puna-armeijan hyökkäys alkaisi sieltä. Marraskuun alussa Moskovan neuvottelut näyttivät hiljaisilta ja siksi poliittinen johto halusi lopettaa kalliiksi tulevan YH:n, mutta Mannerheim sai pidettyä armeijan rajalla varmistamaan tulevan vastarinnan. Viron joustava hallitus nimenomaan ei halunnut mitenkään vastaavien neuvotteluiden aikana aloittaa liikekannallepanoa eikä rakentaa rajalinnoituksia.

Suomalaisten joukkojen varustus ja aseistus oli heikkoa. Malli Kajander tarkoitti sinivalkoista kokardia ja kivääriä. Vaatteista oli pulaa. Tykkejä oli vähän, panssarivaunut vanhoja ja lentokoneita vain 116, joista osa vanhentuneita. Suojeluskuntalaisten varusteet ja aseet olivat tärkeänä lisänä.

Laatokan ja Muurmanskin väliltä ei odotettu suurta hyökkäystä. Puna-armeija onnistui kuitenkin salaamaan hyökkäysvalmistelut suomalaisten tiedustelulta. Puna-armeijan korkein ja asiantuntevin johto oli heikkouden tilassa Stalinin terrorin jäljiltä, mikä näkyi joukkojen johtamisessa. Lisäksi vallassa olleet poliittiset komissaarit olivat poliitikkoja mutta eivät sotilasjohtajia.

Mainilan laukaukset näyttivät viimeistään, että hyökkäys on tulossa. Sisäministeri Kekkonen muuten esitti heti, että suomalaiset joukot vedettäisiin Kannaksella 40 kilometriä taaksepäin. Samoin Kekkonen oli jo YH:n aikana kieltänyt rajaseudun asukkaiden evakuoinnin, mikä merkitsi tuhansien siviilien joutumisen sotavangiksi. Suomussalmella nimismies valvoi tätä kieltoa, mutta Kuhmon nimismies ei totellut sisäministeriä ja siksi rajaseudun asukkaat pelastuivat.

Terijoen hallitus osoitti viimeistään suomalaisille, että tavoitteena oli Suomen valtaaminen.

Suomussalmi ja Raate

Raatteen tien päässä alkaa rajavyöhyke

Oppaana oli asiantuntija Alpo Rissanen, joka kertoi talvisodan alkuvaiheista Raatteen vartioaseman museossa. Museon pihalla oli viitta Rauhan metsä ja Urho Kekkosen iso rintakuva. Näky on vähän irvokas, kun tietää rajan asukkaiden joutuneen Puna-armeijan vangeiksi silloisen sisäministerin päätösten takia. Suomalaisten arvio oli, että hyökkäyksen voisi tehdä korkeintaan komppanian voimin. Vuoden 1939 aikana kuitenkin tietä Neuvostoliiton puolella oli vahvistettu kunnon hyökkäysuraksi kohti Oulua ja Suomen katkaisua. Suomalaiset joukot vetäytyivät puolustusasemista toiseen. Suomussalmen kirkonkylään venäläisen 163. divisioonan hyökkäys pysähtyi jouluun mennessä. Venäläisten avuksi tuli uusi ukrainalainen 44. divisioona mutta suomalaiset motittivat hyökkäävät joukot Raatteen tielle. Suomalaisten hyökkäyksen suunnittelija oli kapteeni Alpo K. Marttinen. Kaatuneita ja paleltuneita puna-armeijalaisia oli tuhansia ja sotasaalis oli suuri. Divisioonan komentaja Aleksei Vinogradov oli ylennetty parissa vuodessa yliluutnantista komentajaksi ja hän menetti hermonsa ja pakeni rajan taakse. Hänet teloitettiin Vasonvaarassa joukkojen edessä. Motista livahti pakoon myös Puna-armeijan poliittisen päähallinnon päällikkö juutalainen Lev Mehlis, joka sitten johti divisioonan johdon teloituksia. Stalinin luottomies Mehlis oli mukana Suomussalmella, joka oli tärkeä hyökkäysreitti kohti Oulua.

Puna-armeijalla ei ollut mukanaan telttoja, koska tavoitteena oli majoittua suomalaisten taloihin. Puna-armeija oli tulossa vapauttamaan suomalaiset kapitalistien ja kartanonherrojen orjuudesta. 44. divisioonan tarkoituksena oli miehittää Oulu ja sitä varten mukana oli soittokunta paraatia varten.

Toinen yllätys oli venäläisten joukkojen hyökkäys Juntusrannasta, johon ei ollut kunnon tietä Neuvostoliiton puolelta eikä Suomen puolellakaan. Puna-armeijan pioneerit olivat jotenkin selvinneet hengissä puhdistuksista ja nyt pioneerit rakensivat nopeasti tien Juntusrannasta Kuusamo-Suomussalmi tielle ja venäläiset joukot uhkasivat Suomussalmen suomalaisjoukkojen sivustaa.

Museossa näimme vänrikki Elon reen, jossa hän teki itsemurhan, koska hänen tietojaan suuresta hyökkäysjoukosta ei uskottu. Elo puolusti 42 miehensä kanssa rykmentin hyökkäystä vastaan.

Raatteen portin museossa nähtiin punatähtisiä panssarivaunuja ja asekokoelma. Viereisellä pellolla on noin 17000 kivenlohkaretta kuvaamaan sodassa kaatuneita. Suomalaiset arvioivat Suomussalmella kaatuneen 24000 puna-armeijalaista. Suomalaisia kaatui 900.

Talvisodan jälkeen venäläiset vaativat kaatuneita sotilaitaan takaisin. Muutama sata luovutettiin mutta kaikkia eivät venäläiset halunneetkaan. Muut kaatuneet haudattiin Suomen puolella joukkohautoihin keväällä 1940. Vasta vuonna 1994 Venäjän suurlähettiläs Juri Derjabin järjesti muistomerkin kaatuneille puna-armeijalaisille. Suomen puolella kaatuneiden haudat ovat järjestyksessä ja kunnossa. Venäjän puolella suomalaisten kaatuneiden hautamuistomerkit ovat jatkuvan ilkivallan kohteina. Venäjän Helsingin suurlähetystö käy kerran vuodessa laskemassa seppeleen haudoille mutta puna-armeijan pommitusten tai partisaanien siviiliuhrien muistomerkeille ei seppeleitä lasketa.

Suomessa ensimmäinen Suomussalmen taistelun muistomerkki oli Alvar Aallon suunnittelema Liekki-patsas, jonka paljastustilaisuudessa vuonna 1959 oli 3000 osanottajaa.

Juntusranta

Kertomus alkoi täälläkin partisaanien iskusta Pirttivaaraan. Samoin muistomerkki kertoi punailmavoimien pommituksesta 12.1.1940 Paukkuvaaraan, jossa kuoli 11 siviiliä. Suurlähettiläs Juri Derjabin ei ole käynyt täällä laskemassa seppelettä.

Juntusrannan kylää ei Kekkosen käskyn mukaan evakuoitu ja siksi asukkaita jäi venäläisten vangiksi. Perustettiin erikoinen Juntusrannan kommuuni ja sen toimeenpaneva komitea, jossa demokraattisesti päätettiin kylän asioista. Hanke sopi yhteen Kuusisen kansanhallituksen linjaan.

Lempi Seppänen pelastaa Juntusrannan asukkaita

Juntusrannan kylässä meille kertoi sukunsa vaiheista Eero Seppänen. Hänen äitinsä Lempi huomasi talvisodan ensimmäisenä aamuna venäläisten sotilaiden piirittävän kauempana olevaa taloa. Vauvaa eli Eeroa odottanut Lempi laittoi pienet lapset pärekoriin ja valjasti nopeasti hevosen ja kiirehti varoittamaan Juntusrannan rajavartiostoa ja kylän asukkaita. Sitten Lempi ajoi lasten kanssa ohutjäisen järven yli ja pelasti lapsensa vankeudelta. Lempin mies ei tiennyt tästä mitään, kun oli muualla metsätöissä. Lempin ansiosta 133 siviiliä pääsi pakoon venäläisiä. Siviilit olivat jääneet evakuoimatta, koska sisäministeri oli kieltänyt evakuoinnin, ettei se olisi provokaatio ja osoittaisi Suomen valmistautumista sotaan. Tässä nyt ei ollut järkeä, kun YH jo osoitti, että Suomi varautuu Neuvostoliiton hyökkäykseen.

Alasalmen taistelussa everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen johtama ryhmä Susi torjui venäläisten hyökkäyksen kohti Suomussalmea.

Sotahistorian lisäksi Kuusamo-Suomussalmi-tien varrella on Käpylän pellolla Hiljainen kansa- näyttely, jossa on tuhat turvepäistä ihmishahmoa.

Juntusrannassa näimme oikein Venäjän puolelle, jossa oli aukion takana punainen koppi. Suomen puolella vastaavasti valkoinen koppi.

Venäläisille komentajille kävi täälläkin huonosti. Mottiin joutuneet komentajat ja korkeimmat upseerit teloitettiin. Sama periaate koski antautuneita upseereita. Aliupseerien kohtaloa harkittiin kahden vaiheilla mutta rivimiehet jäivät varmimmin henkiin.

Kuhmo

Kuhmon talvisotamuseo

Kuhmossa valmistauduttiin myös Puna-armeijan hyökkäykseen. YH:n aikana valmisteltiin puolustusasemia ja tehtiin linnoitustöitä. Kuhmon rajakomppanian päällikkö oli luutnantti Jussi Kekkonen, Urhon nuorempi veli. Lokakuussa sisäministeri Urho Kekkonen kävi tapaamassa veljeään Kuhmossa ja vakuutti taisteluasemia kaivaville reserviläisille, että pääsette pian kotiin. Mitään sotaa ei tule vakuutti ministeri. Asemia oli kaivamassa myös viestimies Kauko Kare, josta tuli sitten yksi Kekkosen kovimmista vastustajista.

Dolinin hiihtoprikaatin tuho

Kuhmossa hyökkäsi Puna-armeijan 54. vuoristodivisioona, jonka motittamiseen ja tuhoamiseen osallistui osasto Kekkonen. Motitettujen joukkojen avuksi oli tulossa helmikuun 1940 alussa 1800 sotilaan vahvuinen eversti Dolinin johtama siperialainen hiihtoprikaati, jolla oli uudenaikaiset automaattiaseet. Epäonnekseen Dolinin esikunta majoittui kovassa pakkasessa tukkikämpälle, jonka piiritti suomalainen alikersantti Lauri Timosen johtama partio. Esikunnan upseerit kaatuivat kahakassa. Prikaatia johti sen jälkeen poliittinen upseeri ja tulos oli sen mukainen. Suurin tuho oli Vetkossa, jossa prikaatin kärkijoukosta kaatui 400 venäläistä. Tokarev-automaattikiväärit eivät toimineet pakkasessa, kun niissä oli vahva varastorasva. Suuressa joukkohaudassa ei ole muistomerkkiä eivätkä paikan tietävät paikalliset halua sitä osoittaakaan. Prikaatista pääsi elossa takaisin rajan taakse noin 100 sotilasta.

Motteja nähtiin useita ja niillä oli omat nimensäkin. Mottitaisteluihin osallistui Konttimännikössä krh:n tulenjohtajana Martti Miettunen.

Ilomantsi

Oppaana oli sotakamreeri Rauno Suhonen, myös kaikentietävä kävelevä sotahistoria. Hän kertoi pienimmätkin  yksityiskohdat. Nykyäänhän sotahistoriaa katsotaan vahvasti yksilöiden näkökulmasta. Hän tiesi kaiken nimiä ja paikkakuntia myöten. Suhonen selvitti perusteellisesti Ilomantsin taisteluiden sankarin, Mannerheimin luottomiehen, kenraalimajuri Erkki Raappanan toimintaa.

Talvisodassa Puna-armeijan joukot pääsivät Möhköön saakka ja rakensivat sillan suomalaisten tuhoaman sillan tilalle. Rauhanteossa tehtiin erikoinen sopimus: jos suomalaiset räjäyttävät Oinassalmella pysäytetyt venäläiset panssarivaunut palasiksi, venäläiset eivät tuhoa Möhkön siltaa.

Oinassalmen taisteluissa oli mukana tuleva kaukopartiomies Onni Määttänen, joka haavoittui pienoiskranaatinheittimen kranaatista 13.12.1939.  Jatkosodassa Määttänen kuului osasto Kuismaseen eli Oskuun ja oli mukana mm Petrovski Jamin huoltokeskuksen tuhoamisretkellä. Marskin ritari Määttänen oli sodan jälkeen maanviljelijä ja kuoli 102-vuotiaana Joensuussa.

Oinassalmen taisteluiden muistomerkki pystytettiin vuonna 1959. Silloin alkusuomettuneessa Suomessa ymmärrettiin avoimuuden ajan alkaneen Neuvostoliitossa.  Stalinin aika oli jo mennyt ohi. Suomessa uskallettiin muistaa talvisodan taistelujen tulosta sekä itsenäisyyden ja vapauden säilymistä.

Ilomantsin taistelut olivat jatkosodan viimeiset, joissa Puna-armeija yritti edetä Karjalan armeijan selustaan. Kun Puna-armeijan hyökkäykset eivät onnistuneet Narvassa eikä Karjalan kannaksella, uusi yritys tehtiin Ilomantsissa. Siellä Puna-armeijalle kävi yhtä huonosti kuin talvisodassa.

Sotahistoriamatka jatkui Parppeinvaaran runokylään ja rajakenraali Raappanan majalle, joka oli tuotu Rukajärveltä. Samanlainen oli Mannerheimin metsästysmaja, joka oli tuotu myös Rukajärven suunnalta keväällä 1944 ikään kuin ennakoiden jatkosodan vetäytymistä. Marskin maja siirrettiin Punelian rannalle Lopelle.

Viimeiset sotahistoriakohteet olivat Öykkösenvaara ja Ilajanjärvi, jossa torjuttiin Puna-armeijan hyökkäys. Merkitsemättömiä joukkohautoja on runsaasti. Petroskoin yliopiston professori Juri Kilin on niitä tutkinut.  Yhteistyö hänen kanssaan ei ole edennyt, kun Kilin on ollut mukana kirjoittamassa kirjaa Sandarmohin arvoitus. Kirjassa Kilin sanoo suomalaisten käyttäneen jatkosodan aikana Karhumäen lähellä olevaa metsää venäläisten sotavankien teloittamiseen.

Lopuksi vielä pääsimme Taistelijan talon museoon, jossa oli Ilomantsin taisteluiden esittelyä ja runsas tykki- ym asekokoelma. Museossa on harvinainen Aimo Lahden suunnittelema panssarintorjuntakivääri. Museossa on myös Marskin ritarin Lauri Törnin sotilasuraa kuvaava näyttely. Törni ja tuleva presidentti Mauno Koivisto tapasivat kotiuttamisvaiheessa syksyllä 1944 Mekrijärven kansakoulussa. Koivisto lähti Turkuun ja Törni piakkoin Saksaan ja sieltä USA:han. Marskin ritari Törni ehti palvella kapteenina kolmen maan armeijassa.

Matkalla Joensuuhun näimme vielä ruotsalaisten talvisodan jälkeen lahjoittamia puutaloja, joita tuli Ilomantsiin 25.

Hyvien oppaiden kanssa tällainen sotahistoriamatka on aivan eri asia kuin lukea kirjoja tai katsoa kuvia. Kaikki oppaat olivat niin elävän hyviä kertojia, että tämä seniorijoukko saattoi perusteellisesti eläytyä todellisiin tapahtumiin.

Teksti: Kari Vitie
Kuvat: Seppo Kulmala

Vieläkään ei ole täysin turvallista kuljeskella Kuhmon Talvisodan taistelupaikoilla