Sodan kokemuksia monelta rintamalta

 

Tarja Lappalainen: Raatteentien jäisestä helvetistä Tali-Ihantalan tulimyrskyyn, Docendo 2020, 302 s., runsas kuvitus

 

Aikalaiskertomukset talvi- ja jatkosodasta ovat loppumassa, kun mukana olleet ovat suureksi osaksi siirtyneet tuonpuoleiseen. Tietokirjailija Tarja Lappalainen on tehnyt arvokasta työtä, kun hän on onnistunut haastattelemaan vielä muutamaa etulinjan veteraania. Heidän kertomusten välityksellä sodan todelliset, monesti kauhistuttavat kasvot paljastuvat suomalaisen sotilaan torjuessa viimeisillä voimillaan ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset. Sekä veteraanit että kirjoittaja puhuvat useaan otteeseen ihmeestä ja pitävät käsittämättömänä, että Suomi selvisi.

Maineikkaiden kenraalien pojanpojat äänessä

Kirjoittaja on haastatellut myös kahden ansioituneen jääkärikenraalin – Uno Fagernäsin ja Lennart Oeschin – pojanpoikia Peter Fagernäsiä ja Klaus Oeschia. Heidän kauttaan aukeaa myös yksi ulottuvuus; miten jälkipolvi näkee isien ja isoisien sankariteot. Kummankin kenraalin kohdalla kävi niin, että sodan jälkeisessä ilmapiirissä he eivät saaneet ansioistaan sitä arvostusta, mikä heille olisi kuulunut. Myöhempi historiankirjoitus on sentään nostanut esille heidän suuren merkityksensä niin talvisodan kuin jatkosodankin onnistuneiden torjuntataisteluiden johtamisessa. Toki ylipäällikkö Mannerheim heidät nimitti ”viimeisenä oljenkortena” vastuunlaisiin tehtäviin, Fagernäsin torjumaan joulukuussa 1939 venäläisten suurhyökkäystä Suomussalmella ja Oeschin vastaavaan tehtävään kaksi kertaa Kannaksella, ensimmäisen kerran helmi- maaliskuussa 1940 ja toisen kerran kesäkuussa 1944.

Viholliselta vallattu tankki kumossa Poventsassa 1941. Kuva: Veikko Punakallion yksityiskokoelma.

Hyvä näkökulma

Tarja Lappalaisen lähestymistapa aiheeseen on ollut se, että hän on haastatellut kohdehenkilöitään ja lukenut heidän päiväkirjojaan ja muistiinpanojaan ja asettanut heidän sota-ajan kokemuksensa suurempaan sotilaalliseen tilannekuvaan. Hyvä esimerkki tästä on etulinjan ja samalla pääpuolustusaseman sijoittaminen Kannaksen Valkeasaareen. Ainakin niissä asemissa taistelleet sotilaat näkivät, kuinka vaikeaa olisi torjua vihollisen hyökkäys avoimeen, hiekkaperäiseen maastoon kaivetuissa taisteluhaudoissa ja poteroissa. Venäläisten massiivisten tulivalmistelujen jälkeen suorittama hyökkäys johtikin läpimurtoon jo vajaassa vuorokaudessa kesäkuun 10. päivänä 1944. Suomalaisten hajalle lyödyt ja suuria tappioita kärsineet joukot joutuivatkin vetäytymään hiekkaan hautautuneista vaatimattomista puolustusasemistaan suuressa epäjärjestyksessä.

Kirjassa pääsee kuulumaan nimenomaan yksittäisen sotilaan tai muun sotatoimiin osalliseksi joutuneen henkilön ääni, se miten hän koki sodan kauheudet. Kerronta ja teksti on mukaansa tempaavaa ja elävää – vaikka monesti kuolemasta ja kuolleista puhutaankin.

Esko Vuorisjärvi