Mikä ihmeen ”välirauha”?

Talvisodan jälkeistä aikaa ennen jatkosotaa kutsutaan välirauhaksi. Käsitettä lienee syytä hiukan täsmentää. Mistä on kysymys, kuka ja milloin käytti sanaa ensin ja miksi?

 

Tarton rauhassako uuden sodan siemen?

Tartossa solmittiin rauha Suomen ja Neuvosto-Venäjän väillä 14.10.1920. Rauhansopimus kahden valtion välillä oli osoitus siitä, että oli oltu sotatilassa. Pelkän sisällissodan lopettamiseksi ei olisi tarvittu ulkopuolista sopimuskumppania. Vapaussotamme osapuolina olivat olleet itsenäistynyt Suomi ja Venäjän vallankumouksen jälkeen bolsevistinen Venäjän Sosialistinen Federatiivinen Neuvostotasavalta, joka oli sisällissotansa vuoksi heikkouden tilassa solmiessaan Tartossa Suomen kanssa rauhansopimuksen.

Rauha tehtiin Tartossa kovan väännön jälkeen. Se syntyi meidän kannaltamme varsin hyvin ehdoin, vaikka jotkut suuremmasta Suomesta haaveilleet pitivätkin sitä häpeärauhana. Saimme Tarton rauhassa vahvistettua itsellemme ns. vanhan Suomen alueet erityisesti Karjalan kannaksella. Petsamokin liitettiin Suomeen vanhaan 1860 –luvun sopimukseen viitaten.

 

Oliko siis talvisota vapaussotamme ”jatkosota”?

Tarton rauhansopimuksen ehdot olivat siis Suomen kannalta edulliset. Ne olivat kuitenkin jyrkässä ristiriidassa vähitellen nousevan ja kehittyvän ”Suuren ja Mahtavan” Neuvostoliiton ajattelun kanssa. Jo 1930 –luvun alussa Neuvostoliitto määritteli selkeästi tavoitteekseen ensimmäistä maailmansotaa edeltävien Venäjän rajojen palauttamisen. Talvisotaan Neuvostoliitto lähti selkeästi tästä tavoitteestaan. Se katsoi, että oli tehty paha virhe, kun oli annettu Suomen irtautua valtakunnasta. Se virhe tuli nyt korjata.

Elokuun 23. päivänä 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop sopimuksen salainen lisäpöytäkirja määritteli Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin kuuluviksi. Näin Neuvostoliitto oli määritellyt selkeästi tavoitteensa ja turvannut selustansa Saksan suuntaan.

Suomen vuoro

Baltian maat taipuivat Neuvostoliiton painostuksesta luovuttamaan sille sotilastukikohtia syksyllä 1939. Kesällä 1940 seurasi miehitys ja pian maiden sovjetisointi. Kun Suomi ei taipunut Neuvostoliiton vaatimiin alueluovutuksiin, sen  vuoro tuli syksyllä 1939.  Pienen naapurin suhteen Stalin oli luonnollisesti uskonut ilman muuta olevansa riittävän ylivoimainen. Kun Stalin talvisotamme jälkeen perusteli Suomeen hyökkäyksen ajankohtaa, hän nimenomaan vetosi siihen, että tilaisuutta oli ollut käytettävä hyväksi, koska kapitalistivaltiot olivat toistensa kurkussa kiinni eikä Suomen kohtalo jaksaisi niitä kiinnostaa. Hän totesi myös, ettei talvisota ollut vältettävissä.

Sotamarsalkka Mannerheim totesi sattuvasti talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssään: ”Tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja sen loppunäytös.” Tosin hänelle selvisi ennen pitkää, että loppunäytös se ei vielä ollut.

Moskovan rauhassako uuden sodan siemen?

Talvisota päätyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittuun Moskovan rauhaan 12.3.1940, joka solmittiin ”ikuisiksi ajoiksi”, ja aseet vaikenivat seuraavana päivänä. Alkoi aikalaisten mukaan epävarmuuden ja levottomuuden aika, ”välirauha”.

Mannerheim ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka puhui välirauhasta. Puheet välirauhasta alkoivat jo ennen rauhansopimuksen solmimista. Halituksen istunnossa oli 28.2. käsitelty rauhan ehtoja ja ranskalais-englantilaista avuntarjousta. Keskustelussa todettiin, että rauhanneuvotteluihin oli ryhdyttävä raskaista ennakkoehdoista huolimatta. Kun puolustusministeri Niukkanen ja opetusministeri Hannula olivat eri mieltä, päätettiin vielä kuulla kuulla ylimmän sotilasjohtomme käsitys tilanteesta ja rauhan solmimisen välttämättömyydestä. Hallituksen ministerivaltuuskunta eli pääministeri Risto Ryti, sosiaaliministeri K.A.Fagerholm, sisäministeri Ernst von Born, oikeusministeri J.O.Söderhjelm ja maatalousministeri P.V. Heikkinen sekä Päämajan edustajana hallituksessa toimiva kenraalimajuri Rudolf Walden kävi 28.2. yöllä Päämajassa Mikkelissä Otavan kansanopistossa tapaamassa Ylipäällikköä.  Paikalla olivat Mannerheimin lisäksi vain päämajoitusmestari, juuri kenraaliylennyksen saanut Aksel Airo sekä yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti K.L.Oesch. Valtuuskunnan saama kuva tilanteesta oli lohduton. Puolustuksemme ei tulisi pitkään kestämään.

Paluumatkalle lähdettiin puolenyön jälkeen. Junassa todettiin yksimielisesti, että Neuvostoliiton rauhantarjoukseen oli vastattava myönteisesti ja neuvottelut aloitettava mahdollisimman pikaisesti. Keskusteluissa todettiin, että rauhasta tulee vain ”väliaikainen ja että sen jälkeen on työskenneltävä lujasti varustautumisen ja revanssin puolesta”. Puheet välirauhasta alkoivat siis jo ennen rauhansopimuksen solmimista. Esimerkiksi 9.3. valtioneuvoston istunnossa rauhanneuvottelijoiden jo ollessa Moskovassa oikeusministeri Söderhjelm totesi, että raskaat ehdot olisi helpompi hyväksyä, jos ”kaikki pitävät tätä välirauhana ja ovat valmiit varustautumaan sen hetken varalta, jolloin raja palautetaan”. Ulkoministeri Tanner oli samaa mieltä, mutta lisäsi, että ”asiaa ei sanota ääneen. Luulen, että jokainen ajattelee että jos tulee otollinen hetki, valloitetaan menetetty alue takaisin.” Hän totesi myös, että ”kansan yksimielisyys säilyy, jos johto on yksimielinen”.

Edelleen kiistellään siitä, mitä hallituksen päätöksiin vaikutti Saksasta 22.2.40 saatu viesti, että rauha oli tehtävä pikaisesti vaikka raskainkin ehdoin. Koska sekin ennustaa omalla tavallaan uutta sotaa, tulkoon se tässä mainituksi. Tämän Saksan valtakunnanmarsalkka Göringiltä peräisin olevan tiedon mukaan Suomen armeija säästyisi näin enemmiltä tappioilta ja siten iskukykyisenä. Tilanteen muuttuessa Suomi voisi saada kaiken menettämänsä takaisin ”korkojen kanssa”. Asia esiintyy hallituksen ulkoasiainvaliokunnan keskusteluissa 23.2. ja koko hallituksen kokouksessa 25.2., mutta maaliskuun alun ratkaisevissa keskusteluissa Saksan lupausta ei enää oteta puheeksi. Niinpä on syytä olettaa, ettei se vaikuttanut päätökseen rauhan tekemisestä. Ratkaisevaa oli puolustuksemme kriittinen tilanne ja se, että Ranskan ja Englannin lupaamaan apuun ei luotettu. Suomi joutui tekemään päätöksensä yksin ja myös ottamaan yksin vastaan kaiken sen, mikä Moskovan pakkorauhasta seurasi!

Kun varsin yleisesti ja nopeastikin alettiin puhua välirauhasta, selitys löytynee siitä, että ajatus tilapäisyydestä tarjoaa uskoa tulevaisuuteen. Haluttiin uskoa, että Moskovan rauhan käsittämättömän raskaat ehdot ja sodan jälkeinen tila eivät kestäisi pitkään. Niin epäoikeudenmukainen rauha ei voinut olla pysyvä. On jopa arveltu, että liitoksissaan natiseva hallituskin pysyi pystyssä rauhanneuvottelujen kestäessä juuri tuon yhteisen ajatuksen voimalla.

Välirauhan ajan tapahtumat johtivat uuteen sotaan

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös välirauhan aika. Jatkosodan sytyttyä Ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim aloitti päiväkäskynsä numero 1 sanoilla: ”Kunniakas talvisotamme päättyi katkeraan rauhaan. – Tehty välirauha oli vain välirauha, joka nyt on päättynyt”.

Göran Lindgren

PS

On meillä sotahistoriassamme virallinenkin välirauha, jos tuo 80 vuoden takainen käsite syntyi ja eli enemmän vain ihmisten mielissä. Kun sotatoimet 4.9.1944 päättyivät aselepoon, joka jatkui 19.9.1944 saakka, alkoi ihan virallinenkin Välirauha. Se päättyi kaikkien sodassa kanssamme olleiden valtioiden kanssa solmittuun Pariisin rauhaan 1947.

Lähteitä:

Jakobson, Max: Diplomaattien talvisota. WSOY 1955.

Manninen Ohto, Rumpunen Kauko (toim.): Murhenäytelmän vuorosanat. Talvisodan hallituksen keskustelut. Edita 2003

Vuorisjärvi, Esko: Ministerien matka Päämajaan vauhditti talvisodan rauhaa. Kenttäpostia 1/2020, s. 20-21

Ylikangas, Heikki: Tulkintani talvisodasta. WSOY 2001

Ylipäällikön päiväkäskyt .Amanita 2015