Kuinka salata Salpalinja –kirja avaa mahdottomuutta
Suomen Ilmavoimamuseon (ent. Keski-Suomen Ilmailumuseo) amanuenssina Tikkakoskella työskentelevä filosofian maisteri Mikko Kylmälä julkaisi viikonvaihteessa kirjan Kuinka salata Salpalinja. Kirjaidea juontaa juurensa aikaan, jolloin nuori mies toimi opiskelujensa lomassa kesäoppaana Salpalinja-museolla Miehikkälässä vuosina 2011-14. Salpalinja-museon julkaisuna tehdyn kirjan aihe on kiehtova.
Valitettavasti ”vanhan” miehen on heti alkuun moitittava kirjan sinänsä hyvää taittoa. Kirjan leipäteksti on painettu niin pienellä kirjasimella (fontilla), että vakuutuskirjan vakuutusehtojen teksti on suorastaan lukemaan houkuttelevaa!
Myönnän, olen itsekin ollut mukana Miehikkälän sotaveteraanien historiikkiprojektissa parisen vuotta sitten, jossa kirjasin oli samankokoinen; luettavuutta kevensi sentään sivun jakaminen kahteen palstaan. Sivun levyinen pieni präntti etenkin pitkissä kappaleissa teki lukemisesta nyt työlään, ainakin minulle. Vika on silmissäni. Mutta tolkun silti luettavasta tekstistä sain.
Mutta itse kirjan sisältöön minulla ei ole kuin hyvää sanottavana. Kirjan tekijä on ollut pitkälti kesätyöpaikkansa aineiston vanki. Miehikkälä ja Virolahti ovat asiakeskiössä. Sitä tekijä perustelee käytettävissä olleella aikalaisaineistolla, tallennetuilla linnoittajien haastatteluilla. Mutta kyllä viiteluettelo kertoo kirjojakin luetun ja kansallisarkistossa ahkerasti istutun.
Niin kuin kirjoittajakin sanoo, Salpalinjan täydellinen salaaminen valtavana rakennushankkeena on käytännössä täysin mahdoton tehtävä. Mutta erinäisin keinoin ulosnäkyvyyttä ja tiedon levittämistä voitiin varsin tehokkaastikin vähentää.
Päällimmäinen ihmetyksen aihe on sanomalehdistön pitäminen lähes täydellisesti kurissa. Sota-ajan lehdistä on ollut turha Salpalinjasta juttuja etsiä. Valokuvauskielto on ollut myös tehokas.
Talvisodan tuoreus iskosti linnoittajiin automaattisesti ajatuksen, että aseiden sijaan nyt turvataan Suomen itsenäisyyttä lapioin ja rautakangin. Se mitä niillä tehdään ja saadaan aikaan on verrattavissa taistelusuunnitelmiin; niistä ei lörpötellä. Kirjan mukaan tästä ei linnoitusjohdon paljonkaan tarvinnut työntekijöitä valistaa.
Oma ongelmansa oli kotimainen ja ulkomainen, tässä tapauksessa Neuvostoliiton vakoilu. Kotikommunistit olivat aktiivisia ja heitä ihannenaapuri käyttikin hyödykseen. Jos kohta Neuvostoliiton suuri diplomaattikuntakin piti huolen linnoitustyömaan tiedustelusta.
Vakoilun estämiseen tähtäävä valvonta olikin kenties linnoituksen salaamisessa vaikein ja työläin tehtävä. Muun muassa poliittisesti epäilyttävistä työntekijöistä ryhdyttiin, tosin vasta 1941 puolella, pitämään ns. mustaa listaa.
Mikko Kylmälän mukaan Neuvostoliitto piti Suomen itärajan linnoitustyömaata erittäin korkealla vakoilutoimintojensa kärkilistalla. Siitä osoituksena olivat välirauhan aikana tapahtuneet ilmatilaloukkaukset, joita oli 85 kappaletta. Voi vaan kuvitella, että ne ovat ajoittuneet hyviin ilmakuvauskeleihin.
Kirjassa tuodaan esiin esimerkein tapauksia kiinnijääneistä vakoilijoista ja heidän ajoittain kehnostakin ammattitaidosta. Tarinat elävöittävät kirjan sisältöä.
Kuinka salata Salpalinja –kirja antaa alkupuolellaan hyvän kokonaiskuvan Salpalinjasta rakentamishankkeena. Siltä osin se asiaan vihkiytymättömälle antaa perustiedot punnita Salpalinjan salaamisen vaikeutta ja tärkeyttä.
Ihailen Mikko Kylmälän kirjan lopussa tekemiä johtopäätöksiä niin salaamisen vaikutuksista kuin Salpalinjan merkityksestä Suomelle.
Se mitä jäin enemmän kaipaamaan oli yksityiskohtaisemmat tiedot rakentamisaikaisesta kohteiden suojauksesta esimerkiksi ilmatiedustelua vastaan. Kirjassa kylläkin muistitietona kerrotaan suurin piirtein yhdellä virkkeellä, että Miehikkälässä naiset raahasivat puiden latvuksia peittämään vastakaivettua maata kaivantojen reunoilla.
Maastouttamisesta, laitteiden maastoon sijoittamisesta, ja naamiointiratkaisuista odotin tietoja enemmän. Niiden hankkiminen olisi vaatinut varmaan perehtymistä suunnittelu- ja rakentamisohjeisiin tietomäärän nähden kohtuuttoman paljon.
Siitä huolimatta, että linnoitus oli ilmakuvista paikannettu, mahdollisessa akuutissa taistelutilanteessa savun ja pölyn keskellä maalien löytäminen sen ajan paikannuslaittein olisi ollut viholliselle puolustajan luovien naamiointiratkaisujen myötä entistä vaikeampaa. Ne salaamisella voitetut sekunnit, jotka vihollinen olisi käyttänyt etsiäkseen maaliaan, olisivat olleet puolustajalle hengen arvoisia ehtimällä ensin. Mutta jossainhan kirjan aiheen rajauksenkin on oltava.
Kuinka salata Salpalinja on erittäin tervetullut näkökulma Salpalinja-kirjallisuuteen. Se avaa ajattelua asiakokonaisuuteen, joka helposti opastuksissa tai Salpalinja-esityksissä jää rakenteiden teknisten yksityiskohtien ja numeroitten varjoon. Onnittelut Mikolle kirjasta ja tunnustus Salpalinja-museolle kirjan omaehtoisesta ja suurella innolla toteutetusta julkaisemisesta!
Suosittelen tilaamaan: salpamuseo@miehikkala.fi
TERHO AHONEN
Teksti on aiemmin julkaistu Salpalinjan salat -blogissa osoitteessa http://salpalinjansalat.blogspot.fi
