Jääkäripataljoonan pitkä kaari

Jääkäreistä kaupunkijääkäreiksi – Uudenmaan Jääkäripataljoona 1921–2021

Pertti Suominen (2021)

Alkusanoissaan Suominen toteaa Uudenmaan Jääkäripataljoonan viettävän kaksinkertaista juhlavuotta: Polkupyöräpataljoona 2:n perustamisesta tuli huhtikuussa 2021 kuluneeksi 100 vuotta; heinäkuun alusta täyttyi 25 vuotta siitä, kun itsenäisestä Uudenmaan Jääkäripataljoonasta tuli osa Kaartin Jääkärirykmenttiä.

Suominen tietää, mistä kirjoittaa: hän on myös Uudenmaan Jääkäripataljoonan 50-vuotishistoriikin tekijä vuodelta 1971. Harva voi nimetä itselleen samanlaista saavutusta. Nyt käsillä oleva teos nojautuukin alkuosaltaan vahvasti aiemman historiikin uudelleen käsiteltyyn sisältöön. Uusi osio antaa hyvän kuvan panssaroituja ajoneuvoja käyttävästä iskukykyisestä joukosta, jonka toimintaympäristö on vaihtunut Uudenmaan metsämaastoista pääkaupungin kortteleihin. Pataljoonan perinnejoukkoihin ovat aikanaan liittyneet myös talvisodan taisteluissa perustettu Polkupyöräpataljoona 5 ja jatkosodan aikainen PsD:n Jääkäripataljoona 5. Molemmat saavat nyt ansaitsemansa käsittelyn varsinaisten perinnejoukko-osastojen lisäksi.

Jotenkin allekirjoittaneen mieltä kiehtoo Suomen sotaväen alkuhämärä. Niin tässäkin historiikissa. Käkisalmen läänin rykmentin II pataljoona eli oloissa, joita ei voi varuskunnaksi kutsua: joukot oli sijoitettu 19 eri paikkakunnalle ja 51 erilliseen rakennukseen. Komendantilla lienee riittänyt valvottavaa. Henkilökunnan värväyksestä löytyy tämä helmi: Alma Petterintytär Terijoen kylästä teki vuona 1922 kapitulanttisopimuksen alikersanttina määrättynä korpraalikunnan johtajaksi ja edelleen pataljoonan naiskeittiömestariksi. Polkupyöräpataljoona 2:n rekryyttien kirjo voisi puolestaan aiheuttaa lievää ahdistusta nykyisten pataljoonien koulutusupseereille; vai mitä sanotaan siitä, että 3. komppanian 178 alokkaasta vuonna 1924 oli erään asteisia luku- ja kirjoitustaidottomia 26, kansakoulun käymättömiä 53 ja ylioppilaita 5. Muut sitten olivat osittain tai kokonaan kansakoulun käyneitä. Erityisopetus varsinaisen palveluspäivän jälkeen oli perusteltua.

Teoksen II pääluku on omistettu JP 2:n ja luvut XII ja XIII muiden perinnejoukko-osastojen sotatien kuvaamiseen. Suominen kartoittaa huolellisesti sotatoimet talvisodasta aina Lapin sotaan; maallikkolukijan kannalta ehkä hieman liiankin huolellisesti. Eräässä kuvaotoksessa kiinnittyy huomio pataljoonan Mannerheim-ristin ritari Aarre Voutilaisen läsnäoloon rivissä, joka tervehtii valtakunnankansleri Adolf Hitleriä tämän käydessä onnittelemassa Suomen marsalkkaa hänen 75-vuotispäivänään. Erikoisuutena on myös maininta mm. kesän 1944 taisteluissa kadonneista 18 JP 2:n soturista, joista viiden jäännökset löytyivät vuosina 2008–16 ja tulivat haudatuiksi sotilaallisin kunnianosoituksin kotimaan multiin.

Lapin sotaan joutuminen oli PsD:n joukkoihin kuuluneille JP 2:n sotureille shokki: välirauhan sopimuksen velvoittamana odotettu oletus rauhasta ja paluusta siviiliin vaihtui fyysisesti raskaaseen ja henkisesti koettelevaan sotaan entisiä aseveljiä vastaan. Siitäkin selvittiin lopulta jääkärihengessä. Vuoden 1944 lopussa pataljoona pääsi vihdoin kasarmioloihin Tervolaan, josta edelleen marraskuussa 1945 lakkautettavaksi. Välittömät sodan jälkeiset vuodet elettiin jälleen kokoonpanomuutosten kourissa. Vuonna 1952 pataljoona sai maakunnallisen nimensä Uudenmaan Jääkäripataljoona. Pääkaupungin puolustajien koulutus saattoi vihdoin alkaa.

Seuraavissa luvuissa Suominen kertoo sujuvasti pataljoonan kaaren korvesta kaupunkiin. Lopullinen kaupunkileima tulee vuonna 1989, kun silloinen komentaja everstiluutnantti Pentti Airio huomasi pataljoonan panssaroidun kaluston ja aiempien sotaharjoitusalueiden – Uudenmaan metsämaastojen – välisen ristiriidan: harjoitukset tulee tuoda pääkaupungin seudulle. Näin VALPAS-89 -harjoitus toteutettiin Helsingin strategisissa kohteissa. Avaus oli sikäli merkittävä, että harjoituksen pitopaikan valinnalle pyydettiin etukäteen ylipäällikön lupa. Merkittävä ajankuva tuokin. Sittemmin pääkaupungin puolustajat ovat jatkuvasti harjoitelleet nimekkeensä mukaista toimintaansa Suur-Helsingin ympäristöissä.

Pataljoonalla oli myös merkittävä rooli ”näyteikkunana” siviilimaailman päättäjien ja ulkomaisten arvovieraiden suuntaan. Toimintanäytösten intensiteetti kasvoi 1970- luvulta alkaen. Seuraavina vuosikymmeninä olivat tulitoimintaharjoituksia seuraamassa mm. Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton ylin sotilasjohto. Sama toiminta jatkuu tänäkin päivänä, nyttemmin vain kaupunkitaisteluolosuhteissa ja -kulisseissa. Kuriositeettina mainittakoon, että aikalaiset panivat merkille Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Andrei Gretshkon käynnin 1971 muistuttaneen ennemminkin valmiustarkastusta kuin ystävällistä sotilasvierailua.

Kehitys 1990- luvulla kulki vääjäämättä kohti suurempia joukkokokonaisuuksia. Tämän sai tuta myös Uudenmaan Jääkäripataljoona vuonna 1996 viimeisenä viidestä itsenäisestä pataljoonasta. Koruton lakkauttamistilaisuus toimitettiin 28.6., ja jo kolme päivää myöhemmin samalle lippukentälle järjestyi Kaartin Jääkärirykmentti perustamiskatselmukseensa. Kirjan viimeiset luvut on omistettu pääkaupungin puolustajien toiminannan kuvaamiseen; oheistoimijat, kuten sotilaskoti, ovat saaneet omat lukunsa Mannerheim -ristin ritareita unohtamatta.

Tämäkin historiikki tuo esiin suomalaisen sotilasorganisaation erikoispiirteen, nimittäin erityisen joukko-osastoihin ja muihinkin laitoksiin liittyvän ”nimimuutosmanian”. Joukot ovat vuoron perään olleet numeroituja – rauhankin aikana – tai maakuntiin nimeltään liittyviä. Ajatusleikki: jos Suomessa olisi noudatettu Iso-Britannian sotilasperinteitä, pääkaupungin puolustajina olisi Santahaminan saarella vieläkin Käkisalmen läänin Rykmentti.

Eversti Pertti Suominen on tehnyt merkittävän työn sotilasperinteen kirjaamisessa. Teos on ilmavasti taitettu, ja kuvat ovat hyvin valittuja ja selkeitä. Kirjoitus- tai painovirheitä ei allekirjoittanut havainnut. Arviointi on hyvä päättää Joutselän taistelun 11.3.1555 menestystä luonnehtivaan lainaukseen: ”Juho Maununpojan selvänäköisyys, rohkeus ja luja tahto oli vienyt pienen mutta hyökkäyshenkisen suomalaisen joukon voittoon”.

PEKKA HOLOPAINEN

Pertti Suominen: Jääkäreistä kaupunkijääkäreiksi – Uudenmaan Jääkäripataljoona 1921–2021.
Uudenmaan Jääkäripataljoonan Säätiö sr 2021 Helsinki. ISBN 978-952-94-5132-6

Kirjaa voi tiedustella säätiön asiamieheltä: Rauno Loukkola, puh. 050 441 4703, rauno.loukkola@saunalahti.fi