Nuoren reserviläisen päivä: aseita ja ajattelua

Helsingin reservipiirit järjestivät yhteistyössä Puolustusvoimien ja MPK:n kanssa Nuorten reserviläisten päivän Santahaminassa lauantaina 13.9. Harjoitus järjestettiin omassa kotirykmentissäni Santahaminassa, jossa suoritin koko naisten vapaaehtoisen asepalvelukseni. Liu’uimme saarelle satapäin Hevossalmen sillalta ja yritin tavoittaa joukosta selkää, jonka tunnistaisin tai sivuprofiilia, jonka olisin jo nähnyt. Ei yhtäkään tuttua.

Kyseessä oli sikäli erilainen kertausharjoitus, ettei paikalla ollut omaa SA-joukkoa, vaan harjoitus toteutettiin MPK:n kutsuvierastapahtumana. Asia ei ehtinyt hämmentää sen enempää, sillä päivä oli täynnä toimintaa ja oppia: ammuimme pistoolilla sekä rynnäkkökiväärillä ja kokeilimme toiminnallista SRA:ta airsoft-asein. Kalustoesittelyt ja MPK:n toiminnan esittely avasivat silmäni vapaaehtoisen maanpuolustuksen laajuudelle. Meitä ohjasivat eri-ikäiset reserviläiset, jotka opastivat tunnistamaan Ukrainassa käytettyjä räjähteitä, lataamaan ilmatorjuntakiväärin panssariajoneuvon katolla ja käyttämään uusinta teknistä kalustoa… mutta kenttäruokana oli yhä se tuttu, kuuma ja keltainen!

Elämä ei ole koskaan tuonut meitä reserviläisiä yhteen, eikä asepalveluskaan olisi välttämättä tuonut. Yksi oli kotiutunut sinä vuonna, kun minä synnyin, ja toinen oli palvellut aikanaan kaukana Lapissa mutta muuttanut töiden perässä pääkaupunkiseudulle. Meillä oli eri elämät, välissämme ikävuosia ja erilaisia kokemuksia, emmekä jakaneet samaa elämäntilannetta. Mutta tässä kivääriradalla olimme vierivieren, paikkatarrat kädessä ja puhuimme iskemäkeskeispisteestä. Hetken sain jälleen olla sotilasminäni ja ymmärsin, miten suuri ero reserviläistoiminnan ja asepalveluksen välillä on. Intissä on paljon asioita, joita en ole jäänyt kaipaamaan. Tajusin, että reserviläistoiminnassa saan elää intin parhaita puolia ilman varusmiespalveluksen puuduttavia osuuksia.

Tulin kotiin. Nostin saunassa jalat ylös ja tunsin, miten olin ollut jaloilla koko päivän. Muistin, miten hyvää ihmiskeholle tekee, että se saa olla liikkeellä. Mietin, millaisia asioita tänä päivänä näin. Katsoin, kun veljekset opastivat leipuria tunnistamaan räjähtäneen droonin. Varomääräyksiä luetteleva ammunnanjohtaja tuli paikalle autolla, jonka takapenkillä oli lasten turvaistuin. Kun rakennustekniikan insinööri osui radalla kymppiin mietin, että hän haluaisi varmasti rakentaa, sen sijaan että joutuisi hajottamaan ja tuhoamaan. Meistä kukaan ei halua sotaa. Me harjoittelemme avuttomuutta vastaan. Meitä ohjaa halu olla hyödyksi, jos pahin tapahtuu.

Koko päivän ajan ympärilläni oli ollut vain tuntemattomia ihmisiä. Kuitenkin huomasin tuntevani jotain tuttua. Heidän kasvoillansa oli jokin sama suunta, sama tahto, sama vastuu. Sama asevelvollisuus. Hekin viettivät lauantainsa näin, koska halusivat. Me olimme paikalla, koska halusimme osallistua yhteiskunnan valmiuteen ylläpitämällä omia turvallisuustaitojamme. Ja siinä yhteisessä tahdossa kouluttautua, meistä tuli yksi. Siinä oli jotain pysyvää.

Tapoja puolustaa on monia. Yhteiskunnan kokonaisturvallisuuteen voi osallistua myös avaamalla kirjan ja kehittämällä omaa ajattelua sen sijaan, että vajoaa kännykkänsä ruutuun ja antaa algoritmin syötevirran viedä. Siinä missä lukutaito ei ole passiivista kirjatoukkailua, ei ampumaharrastuskaan automaattisesti ruoki aggressiivisuutta tai romantisoi sotaa vain, koska siihen voi helposti liittää tiettyjä mielikuvia ja ennakko-olettamia. On helppo typistää ajatteluaan ja nähdä reserviläistoiminta sotahullujen räiskimisenä, mutta miksi meillä olisi voimakas tarve yksinkertaistaa asioita, sen sijaan että hyväksyisimme niiden moniulotteisuuden?

Olen ampunut tuhansia laukauksia, ja tulen edelleen harrastamaan urheiluammuntaa, enkä silti ihaile aseita. Minulle vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta on rauhanajan vastuunkantoa, eräänlaista sotilasvalan ylläpitoa. Ajattelen palvelevani Suomea myös silloin, kun luen kirjoja äidinkielelläni. Valmiuden kannalta on keskeistä, että erilaisia välineitä hallitaan. Siksi on arvokasta, että suomalaiset ovat erilaisia. Voimme osallistua yhteiskuntamme kriisinkestävyyden rakentamiseen kaikella eri osaamisellamme. Huomisen turvallisuus ei rakennu ihmisten yhdenlaisuudesta, vaan erilaisten ihmisten yhteisestä suunnasta.

Teksti ja kuvat: Onerva Aalto

Kirjoittaja on Santahaminan 2/22 saapumiserästä kotiutunut reservin kersantti. Hänen asepalvelustaan on voinut seurata hermilitarydiary-nimisen Instagram-tilin kautta. Nykyään Aalto työskentelee Suomen Ulkoministeriön pysyvän edustuston palveluksessa Pariisissa, ja hän on erikoistunut oikeustieteen opinnoissaan avaruuden strategiakysymyksiin.