Kolumni

Lauri Väättänen Kirjoittaja on yleisesikuntaupseeri, joka seuraa maanpuolustusta ja turvallisuuspolitiikkaa

Puolustusvoimain komentajat

Sotilasurani alkoi lokakuussa 1963. Puolustusvoimain komentajana oli silloin kenraali Sakari Simelius. Ehdin varmastikin tavata hänet, mutta muistissani ei ole Simeliuksesta mitään tarkempaa tietoa. Seuraavana komentaja oli Yrjö Keinonen. Hänestä on muistiini jäänyt kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että kenraali ei ollut mukana, kun rauhan ajan suurin kadettikurssi valmistui maaliskuussa 1967. Puolustusvoimain komentaja oli silloin vierailemassa Puolassa.

Toinen muistikuva liittyy tapahtumaan, josta olisi voinut koitua hyvin kohtalokkaat seuraukset Keinoselle ja Väättäselle. Yrjö Keinonen oli aktiivihiihtäjä. Talvella 1968 hän valmistautui Helsingin Varuskunnan hiihtomestaruuskilpailuihin. Tähän liittyen kenraali seurueineen teki harjoitushiihdon Santahaminassa. Samanaikaisesti olivat käynnissä Uudenmaan Jääkäripataljoonan Reservialiupseerikoulun taisteluammunnat.

Toimin hyökkäävän ryhmän tunnustelijoiden kouluttajana. Olimme taas yhden ryhmän kanssa etenemässä kohti tavoitetta. Tunnustelijoiden ensimmäiset maalit nousivat ja ehdin juuri ja juuri komentaa – Tuli Seis! Ampujien ja maalien väliin oli tullut hiihtopartio. Tunnustelijat eivät sillä kertaa ampuneet maaleihinsa eikä myöskään hiihtävää kenraalia. Hiihtäjät olivat heitä estäneelle vartiomiehelle ilmoittaneet – Me kyllä tiedämme, että siellä ammutaan ! Seuraavana komentajana toimi Kaarlo Leinonen. Kenraali täytti 60 vuonna 1974. Olin puolustusvoimien onnitteludelegaation mukana nuorempien upseereiden edustajana onnittelemassa kenraalia Kruununhaan virka-asunnossa.

Kenraali Lauri Sutelan komentajakausi kesti yhdeksän vuotta eli 1974-1983. Sutelan aikana palvelin nuorena yleisesikuntaupseerina ja sitä ennen opiskelin yleisesikuntaupseerikurssilla. Minä, ja uskon, että myös kaikki muutkin puolustusvoimissa arvostivat komentajaansa. Lauri Sutela oli komentaja, joka tuki hienolla tavalla myös valtiojohtoa. Kenraali Jaako Valtasen ja amiraali Jan Klenbergin komentajakausina jatkoin omaa sotilasuraani ja siihen liittyi tietenkin myös joskus tapaamisia palvelustehtävissä heidän kanssaan. Palvelin rauhanturvaajana Lähi-idässä mm. 1986-1987. Sinä aikana Jaakko Valtanen kävi tarkastamassa suomalaisen valvontajoukon toimintaa. Sain olla mukana, kun kenraalille esiteltiin toimintaa tarkastuspisteellä. Suomalaiset rauhanturvaajat olivat omissa tehtävissään paikallisen talon pihapiirissä ja talon katollakin. Toimintanäytöksessä vartiopaikkaa vastaan hyökkäsi maaliosasto. Opetetulla tavalla rauhanturvaajat ampuivat kovilla patruunoilla varoituslaukauksia ilmaan ja myös maahan.

Toiminta oli todentuntuista. Kenraali totesi meille tämän jälkeen, että onko sopivaa ampua paikallisella pihalla kovilla ampumatarvikkeilla. Me koitimme todistaa kenraalille, että vain voimaa näyttämällä voidaan välttyä voiman käytöltä ja myös omilta tappioilta. Gustav Hägglundin komentajakausi kesti vuodet 1994-2001. Hänen kanssaan olin tekemisissä palvellessani evp-upseerina Ex- Jugoslaviassa ja Virossa. Olin oppinut tuntemaan Hägglundin jo kadettina, kun yliluutnantti opetti meitä Santahaminassa. Viime vuosien aikana olen seurannut Gustav Hägglundin värikkäitä esiintymisiä televisiossa ja lukenut räväköitä lehdistöuutisia.

Palvelin Kadettikoulussa 1970-luvun alussa kadetteja kouluttaen. Samaan aikaan merikadetteja koulutti Juhani Kaskeala. Myöhemmin olin Kaskealan kanssa joissakin kokouksissa Brysselisssä, kun Nato valmisteli omia rauhanturvaoperaatioitaan. Puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskealaan en sitten enää ehtinytkään enempää tutustua. Kesällä reserviin siirtyneen Ari Puheloisen opin tuntemaan, kun hän opiskeli 58. kadettikurssilla vuosina 1971-1974. Puheloisen me kaikki tiedämme olevan komentajan, jonka virkakaudella on käynnistetty suuri puolustusvoimauudistus. Uudistus jatkuu edelleen ja minun kymmenes komentajani lentäjäkenraali Jarmo Lindberg saa viedä uudistuksen loppuun. Tuoreet lehtiuutiset kertovat Lindbergillä olevan myös haasteina kyberuhat ja uusien eliittijoukkojen perustaminen. Runsaan viidenkymmenen vuoden aikana meillä on ollut 10 puolustusvoimain komentajaa.

Sota-ajan piirroksista kirja

Ville Hänninen ja Jussi Karjalainen, Sarjatulta!, ISBN 978-951-887-504-1, Kustannus Jalava 2014, 206 sivua

”Mukana on muun muassa Tove Janssonin Garm-lehteen piirtämiä loistavia poliittisia pilakuvia.”

Sarjatulta!-teos näyttää, kuinka suomalaiset sarjakuvien ja pilapiirrosten tekijät näkivät sotavuodet ja millaisia olivat sotaa käyvän kansan tunnelmat. Yksiin kansiin on koottu lähes neljäsataa kuvaa eri taiteilijoilta: mukana on muun muassa Tove Janssonin Garm-lehteen piirtämiä loistavia poliittisia pilakuvia, Kari Suomalaisen ennen näkemättömiä varhaisia satiiripiirroksia ja Erkki Tantun Rymy-Eetu-sarjakuvia, jotka olivat vielä räväkämpiä kuin muistetaan.

Teos kertoo vetäviä tarinoita piirrosten synnystä ja taustoista, ja kokonaisuudesta muodostuu suuri ja hirmuisessa vakavuudessaankin hauska kertomus, jossa riittää yllätyksiä sodan jälkiselvittelyihin asti.

Mukana kirjan kuvissa ovat kaikki keskeiset kynäniekat Ami Hauhion propagandistisesta Ismo Lennosta Egon Meurosen Syöksypommittajiin ja Erkki Koposesta Asmo Alhoon, jonka piirtämiin ja Mika Waltarin riimittelemiin Kieku ja Kaiku -sarjakuviinkin sota tunkeutui. Myös lukuisat amatööripiirtäjät saivat sarja- ja pilakuviaan lehtiin jatkosodan aikana. Sotilaselämästä syntyi groteskin sympaattisia piirroksia, jotka puhuvat suoraan ihmiseltä ihmiselle.

Ville Hänninen on sarjakuviin, kuvituksiin ja kirjallisuuteen erikoistunut kriitikko ja tietokirjailija. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Hittiparaati – suomalaisen sarjakuvan menestystarinat(2014, Harri Römpötin kanssa) ja Erotica – 69 eroottista kirjaklassikkoa (2008, Juri Nummelinin ja Harri Römpötin kanssa). Hänninen luuli tuntevansa aiheen, josta alkoi tehdä kirjaa, mutta aineiston runsaus ja monipuolisuus yllättivät hänet jälleen kerran.

Jussi Karjalainen on toimittaja, jonka erikoisalaa on kotimainen elokuvahistoria. Sarjakuvan maailma ei ole siitä kaukana. Sarjatulta!- kirjan aineiston yllättävimmät löydöt hänelle ovat olleet Henrik Tikkasen naivistinen Konrad ja outo, neuvostovastainen suomi-scifi Avaruuden valtiaat.

Evakot Suomessa

Anne Kuorsalo, Evakon Pitkä tie ISBN 978-951-20-9518-6 Gummerus 2014 302 sivua

Gummeruksen kustantamaan kirjaan on koottu 25 kirjoittajan kokemuksia evakkoon joutuneista.

Suomen jälleenrakennus oli suuri selviytymistarina. Sodan jaloista evakkoon joutuneet vauhdittivat osaltaan uusien kotikuntiensa taloudellista nousua. Jälleenrakennuksen aikana oli keskityttävä tulevaisuuteen, ei menneisyyteen. Mutta juurettomuus ja kaipuu menetetylle kotiseudulle siirtyi myös seuraaville sukupolville. Tämä kirja jatkaa kirjojen Evakkolapset, Evakkotie ja Sodan haavoittama lapsuus selvitystyötä.

Nuorimmatkin evakkoon joutuneista ovat kohta 70-vuotiaita. Voidaan varmasti sanoa, että evakkoon joutuminen oli koko elämänkulkuun vaikuttanut tekijä. Pakkomuuton vaikutuksista on tehty Suomessa tutkimus, jossa pyrittiin selvittämään pitkän ajan taloudellisia vaikutuksia. Yllättäen tulokehitys Suomessa syntyneiden ja evakkotaustaisten välillä oli evakoille edellinen. Heidän tulotasonsa oli korkeampi kuin kanta-suomalaisten. Ekonomistien mukaan kaikki olisivat voineet hyötyä samalla tavalla siitä yhteiskunnan muutoksesta. jonka mukaan evakkomiehet pääsivät. Tutkimatta on myös sekin, miksi evakoita ja heidän jälkeläisiään Somalialaispakolaiset ovat myös valittaneet, kuinka heitä on pahimmillaan kohdeltu. Joskus myös evakkopakolaiset tunsivat omien kansalaisten puolelta huonoa kohtelua.

Uusintapainos klassikosta

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat Tammi, Keltainen kirjasto 2014, ISBN 978-951-31-6475-1

Ernest Hemingway (1899 – 1961) palkittiin kirjallisuuden Nobel -palkinnolla vuonna 1954. Hän Yhdysvaltain kirjallisuuden keskeisiä hahmoja, jonka vaikutus proosatyylin uudistajana on ollut käänteentekevä. Hän toi romaaneissaan ja novelleissaan esiin sodanjälkeisten sukupolvien tuntoja. Erityisen taitava hän on vihan, julmuuden ja primitiivireaktioiden kuvaajana. Valtaosa hänen tuotannostaan on suomennettu.

Sisällissota, jossa nuori mies vapaaehtoisesti asettuu alttiiksi kuolemalle. Rohkeus, joka voittaa pelon. Ja äkillisesti leimahtava rakkaus, jonka nuorukainen kokee ensi kertaa sekä kipunoivana himona että pyyteettömänä välittämisenä. Hemingwayn luetuimman romaanin voimakas ihmiskuvaus ja loistavalla tekniikalla viety jännitys ovat mestarin työtä. Kenelle kellot soivat ilmestyy nyt Hilkka Pekkasen uutena suomennoksena.

Espanjan sisällissotaan liittynyt Robert Jordan, amerikkalainen espanjanopettaja, työskentelee vihollisen selän takana vuoristossa. Hänen tehtävänsä on yksinkertainen, mutta vaarallinen: hänen täytyy sissijoukkonsa kanssa tuhota silta ja näin suojata tasavaltalaisen armeijan hyökkäys. Tehtävään kuluvat muutamat päivät muotoutuvat ihmeellisiksi. Nuori Robert Jordan tuntee elävänsä noin päivinä kokonaisen ihmiselämän kaikkine tunteineen, sillä aavistus kuoleman läheisyydestä kohottaa jokaisen kokemuksen huippuunsa. Sissijoukon keskuudessa nuorelle miehelle kirkastuvat vihan, pelon, tuskan, toveruuden ja ihanteellisen rohkeuden merkitykset. Sodan karskissa maailmassa ponnistelee myös Maria, vihollisen pahasti runnoma partisaanityttö. Robertin ja Marian rakkaus syttyy nopeasti ja tuntuu ainutkertaisen herkältä ja täydeltä; onhan jokainen hetki elettävä täysillä, sillä seuraavaa päivää ei ehkä enää tule.

Hilkka Pekkanen on suomentanut suomentanut noin 150 englanninkielistä romaania, mm. Michel Faberin, Jeanette Wintersonin, Nicholas Shakasepearin, William Boydin ja Nicholas Evansin teoksia. Hän on kirjoittanut väitöskirjan kaunokirjallisuuden kääntäjän tyylistä ja opettanut kaunokirjallisuuden kääntämistä Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistoissa.

Kirjan keskeisimmä henkiöhahmot Ukko -Anselmo ja nurokukainen Roberto (Robert Jordan) tapaavat sissisodankäynnin melskeissä. Roberto on mustalainen, joka sekin antaa oman merkityksen kirjan myöhemmille vaiheille. Lentokoneet, Pilar -nainen, Pikku kaniini -Maria jne. ovat keskeisiä henkilöitä sissijoukon puitteissa. Roberton ja Marian rakkaustarina on kaunis kertomus rakkaudesta sodan varjossa. Rakastelut taistojen huumassa osoittavat sodan ja rauhan yhteisyyttä ja mahdollisuutta, onnen ja epätoivon keskellä. Lopussa Roberto loukkaantuu, vasemman jalan murtuessa.

Hemingwayn ilmaisu on lyhyttä ja karua. Hänen kirjoituksessaan tulevat esille yksityiskohtien painoarvo ja niiden välisten suhteiden tarkka harkinta. Fraasit ja lauseet merkitsevät paljon. Kenelle kellot soivat on yksi suomentajalle vaikeimmista teoksista. Englantia vierastetaan ja keskitytään espanjan kieleen. Tästä välittyy kirjan keskiaikainen tunnelma. Kielenkäytön erityispiirteet ovat teoksen merkittävä osa.

Kovan kohtalon pommikone

Rauno Suhonen: Kovan kohtalon pommikone JK-254 Docenco, ISBN 978-952-291-066-0, 237 sivua

”Viimeiseen palveluksensa sotakone tekee kertomalla osaltaan jälkipolville itsenäisyyden merkityksestä.”

Syöksypommittaja Junkers JK-254 nousi Joensuun lähistöltä Onttolan kentältä pommituslennolle kohti Tali-Ihantalan taisteluja heinäkuun ensimmäisenä 1944. Pian nousun jälkeen kone joutui edellä lentävän pommittajan potkurivirtaan, menetti ohjattavuutensa ja syöksyi Liperin Rauanlahteen. Koko nelihenkinen miehistö menehtyi.

JK-254 tuli suuren yleisön tietoon syksyllä 2008, kun se nostettiin pohjamudasta, pommikuorma raivattiin ja koneen osia museoitiin.

Toiseksi viimeisen palveluksensa kone teki isänmaalle, kun sen hylkyromusta valmistettujen Junkersmerkkien myynnillä on koottu yhteensä 750.000 euroa veteraanien avustustyöhön. Viimeisen palveluksensa sotakone tekee kertomalla osaltaan jälkipolville itsenäisyyden, suomalaisen elämänmuodon ja ehkä jopa miljoonan suomalaisen hengen pelastaneista töistä.

Nyt on Junkersin tarina julkaistu myös kirjana. Kirjan on tehnyt itsekin koneen nosto-operaatioon osallistunut Rauno Suhonen, joka on mm. Joensuun ilmasillan puheenjohtaja.

Teos perustuu tosiseikkoihin ja on laaja-alainen. Lukijalle kerrotaan niin ilmavoimista kuin konetyypistä ja sen hankinnasta. Turmakoneen viimeiset vaiheet on selostettu tarkasti. Suuri paino on useita lukijoita kiinnostavalla nostoja räjähteiden raivausoperaatiolla. Monimutkaisen, riskialttiin ja laajaa yhteistyötä vaatineen operaation tuntemus antaa melkoisen annoksen sotilaallista yleissivistystä.

Suositeltava lahjakirjaksikin.

Veikko Luomi

Saksan mittava ja ratkaiseva apu

OSA 7

Miten oikeastaan selvisimme?

Kunnia torjuntavoitoistamme ja niiden avaamasta tiestä rauhaan kuuluu kiistatta omille joukoillemme. Tosiasia on kuitenkin kiistämättä se, että emme olisi voineet mitenkään selvitä ilman aseveljemme Saksan mittavaa apua. Koska tätä saattaa joidenkin olla vaikeata myöntää, on syytä tarkastella asiaa tosiasioiden valossa.

Puolet maarintamastamme Kuhmosta pohjoiseen oli Saksan yli 200.000 miestä käsittävien joukkojen varassa. Jos olisimme joutuneet itse vastaamaan koko itärajastamme, puolustuksemme olisi ollut pelottavan harva. Kun Päämajallemme selvisi puna-armeijan suurhyökkäyksen todellinen voima ja tarkoitus, Mannerheim jo pyysi 12.6.1944 suoraan Hitleriltä apua, niin materiaalista kuin konkreettisia joukkojakin, peräti kuutta divisioonaa. Niillä olisi todennäköisesti ollut tarkoitus miehittää viimeinen puolustuslinjamme, joka nykyään kantaa nimeä Salpalinja. Kuutta divisioonaa silloin jo pahassa ahdingossa olevalla Saksalla ei ollut antaa, mutta saimme kuitenkin puna-armeijan painopistesuuntaan Karjalan kannakselle merkittäviä lisävoimia. 16.6.1944 lensi Baltian rintamalta Immolaan taisteluosasto Kuhlmey, joka kerralla lähes kaksinkertaisti käytettävissämme olevat ilmavoimat. Heinäkuun alussa laivattiin Suomeen Baltiasta myös 122.Divisioona (Greif), joka vaikutti ratkaisevasti puolustuksen pitämiseen Viipurinlahdella. Lähinnä taistelumoraalin kannalta oli tärkeä myös Ihantalaan saatu 303.Rynnäkkötykkiprikaati, jonka käytännön taisteluarvo ei kuitenkaan ollut kummoinen.

Mittava aseapu

Saksan aseapu onkin sitten oma lukunsa. Pääosan siitä ostimme ja maksoimme viennillämme Saksaan. Viimeiset erääntymättömät maksut tosin jouduimme suorittamaan rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Neuvostoliitolle, joka vaati luovuttamaan kaiken saksalaisomaisuuden. Tässäkin saatettiin onnistua sopivasti kehittelemään ns. ”luovaa kirjanpito”, joten täyttä hintaa emme koskaan tainneet maksaa Neuvostoliitolle.

Jo hyökkäyksemme alkaessa kesäkuussa 1941 aseellinen voimamme oli aivan eri luokkaa kuin talvisodassa, koska Saksa oli vapauttanut aseiden viennin Suomeen. Osa vuoden 1942 jälkeen ostamistamme aseista ja tarvikkeista oli saksalaisten sotasaalista puna-armeijalta. Kaiken kaikkiaan Saksasta ostettiin syyskuuhun 1944 mennessä muun muassa 56.700 kivääriä, noin kolmesataa erinomaista panssarintorjuntatykkiä, 59 Sturm -rynnäkkötykkiä, yli kolme sataa kenttätykkiä, 168 ilmatorjuntatykkiä, 18 panssarivaunua, 53 telatraktoria, 1.854 panssarikauhua ja niihin 18.000 laukausta, 25.800 panssarinyrkkiä, 30 miljoonaa kiväärin patruunaa, n.19 miljoonaa 9 mm pistoolinpatruunaa, yli 450.000 panssarintorjuntatykin kranaattia, n. 950.000 kenttätykin laukausta sekä 1,4 miljoonaa ilmatorjuntatykkien kranaattia. Saksalaiset ilmavalvontatutkat ja muut tulenjohtolaitteet olivat korvaamattomia esimerkiksi Helsingin suurpommitusten torjunnassa helmikuussa 1944. Ilmavoimillemme saimme Göringin ”henkilökohtaisena lahjana” 15 Dornier Do 17 pommikonetta ja ostimme 24 raskasta Junkers Ju 88 pommikonetta sekä 161 Messerschmitt Bf 109 hävittäjää. Tämän lisäksi saimme runsaasti panssarimiinoja, käsikranaatteja sekä ennen muuta suuret määrät elintärkeitä poltto- ja voiteluaineita. Kotirintaman ja myös joukkojen muonituksen kannalta Saksasta ostettu vilja oli henkiin jäämisemme elinehto.

Narvajoki -linjalla ja Sinimäissä Saksa puolusti myös Suomea

Saksa ei suinkaan missään vaiheessa tukenut puolustustamme ”sinisten silmiemme” vuoksi. Ensinnäkin Saksa halusi pitää parhaan kumppaninsa rintamassa loppuun saakka ja siten sitoa puna-armeijan voimia. Toiseksi se haluasi mahdollisimman pitkään säilyttää hyökkäysvaiheessa saavutetun merkittävän edun eli Itämeren saksalaisena sisämerenä. Tämä oli välttämätöntä Ruotsista tapahtuvien elintärkeiden malmikuljetusten sekä pohjoisessa olevien saksalaisjoukkojen huollon vuoksi.

Suomenlahden pohjukka oli suljettu kesän 1941 hyökkäysvaiheen ja Leningradin saarron yhteydessä yhteistyössä suomalaisten kanssa moninkertaisella miinakentällä linjalla Narvanlahti- Tytärsaari-Suursaari-Kotka. Tämän strategisesti tärkeän miinakentän eteläosa kantoi nimeä ”Seeigel”, Merisiili. Se oli vahvistettu sukellusveneverkoilla. Punalipun laivasto piti sillä ehdottomasti sulkea pois Itämereltä häiritsemästä saksalaisten huolto- ja malminkuljetuksia. Tilanteen kiristyessä kesällä 1944 tämän miinakentän puolustaminen nousi äärimmäisen kriittiseksi strategiseksi kysymykseksi Saksan ylimmän sodanjohdon kartoilla.

Leningradin saartoon tuli ensimmäinen murtuma tammikuussa 1943, kun puna-armeija avasi kaupunkiin maateitse huoltoreitin Laatokan etelärantaan Nevajoen suulle. Lopullisesti saksalaiset heitettiin Leningradin porteilta vuotta myöhemmin. Saksalaiset eivät olleet koskaan saaneet vallattua Kronstadtin merilinnoitusta eivätkä sen eteläpuolella mantereella olevaa Oranienbaumin aluetta. Tämä osoittautui kohtalokkaaksi, sillä juuri tätä kautta puna-armeija iski saksalaisten kylkeen Leningradin saarron murtamisen jälkeen. Seurauksena oli rintaman väistämätön siirtyminen vaiheittain länteen Narvajoki linjalle. Siihen se kuitenkin jähmettyi kuukausiksi saksalaisten kyetessä kaikki reservinsä käyttäen pysäyttämään puna-armeijan.

Tämä rintama kesti meidän kannaltamme ratkaisevat kuukaudet. Sen, ja erityisesti Seeigel -miinakentän puolustamiseksi saksalaiset olivat valmiit äärimmäisiin ponnistuksiin tappioista välittämättä. Merellä se merkitsi saksalaisten laivasto- osastojen armotonta sotaa puna-armeijan ilmavoimia vastaan. Ilmavoimat olivat Neuvostoliiton ainoa ja voimakas ase tässä merellisessä kamppailussa, ja sitä käytettiin tehokkaasti ja tappioista välittämättä.

Kun Suomi saksalaisten pettymykseksi oli käynnistänyt ponnistelunsa erillisrauhan aikaansaamiseksi ja irtautunut rintamasta, saksalaiset tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen pitää neuvostolaivasto poissa Itämereltä. Niinpä he yöllä 14-15.9.1944 käynnistivät valmiiksi suunnitellun operaationsa nimeltä ” Tanne Ost”. ”Tanne West” eli Ahvenanmaan miehitys sen sijaan oli hyllytetty, koska pelättiin Ruotsin reaktioita. Nämä molemmat operaatiot olivat osa suurempaa kokonaisuutta eli saksalaisten joukkojen hallittua vetäytymistä Suomen alueelta (operaatio ”Birke”).

”Tanne Ost” merkitsi Suursaaren haltuun ottamista Itämeren puolustuksen tukikohdaksi. Saksalaisten yllätykseksi ja suureksi pettymykseksi saaren suomalaiset puolustajat eivät suostuneet yhteistyöhön. Niinpä saksalaiset yrittivät ottaa saaren väkivalloin epäonnistuen surkeasti. Suomelle tämä tarjosi tärkeän ensimmäisen näytön halustamme noudattaa aseleposopimuksen ehtoja. Sotatila entisiä aseveljiä vastaan oli siis tosiasia. Lukuisat saksalaissotilaiden sankarihaudat Suomen maaperällä ovat todisteina tästä ensimmäisestä yhteenotosta. Tuhatkunta sotavangiksi jäänyttä saksalaista luovutettiin Neuvostoliittoon, mistä viimeiset hankiin jääneet palasivat vasta 11 vuotta myöhemmin.

Syyskuun puolenvälin jälkeen, kun Suomi siis oli jo kaksi viikkoa aikaisemmin irrottautunut sodasta ja sitoutunut internoimaan maassa olevat saksalaisjoukot, Hitler viimein antoi sotilasjohtajien kiihkeästi kaipaaman käskyn Virossa taisteleville joukoilleen luopua Narvan rintamasta. Tämä merkitsi myös sitten vähitellen luopumista Itämeren herruudesta. Sankarillisella taistelullaan olivat Saksan merivoimat Suomenlahdella ja maavoimat Narvan rintamalla Suomenlahden eteläpuolella saksalaiset sekä saksalaisjohtoiset ”EU-joukot” suojelleet Suomea etelästä suuntautuvalta Neuvostoliiton uhalta riittävän kauan, jotta olimme kyenneet irrottautumaan sodasta. Mukana oli saksalaisten lisäksi suuri määrä virolaisia sekä ainakin tanskalaisia, norjalaisia, hollantilaisia ja belgialaisia SS -vapaaehtoisia.

Göran Lindgren

Kirjoittaja on ylil res, sotahistorian harrastajatutkija ja opas sotahistoriallisilla retkillä viime sotiemme taistelukentille, Tapiolan Reserviupseerien ja Senioriupseerien kerhon jäsen.

Lähteitä

Bekker, Cajus: Itämeri ja Suomenlahti 1944- 1945, WSOY 1960

Jakobson, Max: Torjuntavoitto avasi tien rauhaan, Helsingin Sanomat 3.9.2004

Jatkosodan historia 4, Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto, WSOY, Porvoo 1993

Jatkosodan historia 6, Sotatieteen Laitoksen Sotahistorian toimisto, WSOY, Porvoo 1995

Juhola Aimo E., Paulaharju Jyri, Strömberg Georg-Eric: Päämajan hukatut kuukaudet, Kustannus Oy Suomen Mies, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2004

Manninen, Ohto: Miten Suomi valloitetaan, puna-armeijan operaatiosuunnitelmat 1939-1944, Edita 2008

Meinander, Henrik: Suomi 1944, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2009

Oesch, Lennart: Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944, Otava, Helsinki 1957

Rantanen, Paavo: Vaikea tie rauhaan, Atena Kustannus Oy, WS Bookwell Oy, Porvoo 2010

Rantanen, Paavo: Suomi kaltevalla pinnalla, Atena Kustannus Oy, WS Bookwell Oy, Porvoo 2012

Seppinen, Jukka: Hitler, Stalin ja Suomi, Minerva Kustannus Oy, 2009

Terä, Martti V: Kesäkuun kriisi 1944, Otava, Helsinki 1967

Hyötyä varusmieskoulutuksesta

Asepalveluksen koulutuksesta hyötyä siviilissä

Teksti ja kuva: Puolustusvoimat/ Viestintäosasto

Kesän 2014 saapumiserän varusmiehet ovat nyt taistelleet läpi peruskoulutuskauden ja valmistautuvat seuraavaksi erikoiskoulutuskauden uusiin ja jännittäviin haasteisiin. Osa varusmiehistä jatkaa palvelustaan johtajakoulutuksessa ja osa vaativissa erityistehtävissä. Varusmiespalveluksen aikana hankitusta koulutuksesta on usein paljon hyötyä tulevaisuudessa.

Peruskoulutuskausi on lähtökohtaisesti kaikille alokkaille sisällöltään sama. Ohjelman rakenne peruskoulutuskauden aikana on samankaltainen palveluspaikasta riippumatta, vaikka aselajikohtaisia harjoituksia tehtäisiinkin jo ensimmäisen palveluskuukauden aikana.

Noin kahdeksan viikkoa kestävän peruskoulutuskauden aikana perusyksikössä tehdään valinnat jatkokoulutuksista. Valintoja tehdään myös joukko-osastokohtaisissa ja valtakunnallisissa hauissa, joissa puolustusvoimat etsii sopivat henkilöt erikoisempiin miehistötehtäviin.

Peruskoulutuskausi valmistaa erikoistumiseen

Ensimmäisten viikkojen aikana alokkaat totuttelivat kasarmielämään, leiriytymiseen, ampumaratoihin, urheiluun ja taisteluharjoituksiin. Muutos siviilielämästä on ollut suuri. Peruskoulutuskausi on kuitenkin suunniteltu siten, että mukautuminen armeijaelämään olisi mahdollisimman helppoa.

Santahaminassa palveleva kaartinjääkäri Ville Vahvelainen on ollut tyytyväinen peruskoulutuskauden ohjelmaan.

– P-kausi sujui mielestäni hyvin. Siitä jäi hyvä fiilis, vaikka välillä ottikin päähän. Fyysisesti ei ollut kovinkaan rankkaa, kertoo Vahvelainen.

Monelle alokkaalla fyysistä rasitusta suurempi haaste onkin ollut käytännön toimintaan tottuminen asepalveluksessa.

– Henkisesti oli aluksi hieman vaikeampaa, kun ei tuntenut ketään eikä ollut vielä oppinut talon tavoille. Se tosin korjaantui nopeasti, kertoo Vahvelainen.

Ammattipätevyys mukaan siviiliin

Erikoiskoulutuskauden koulutusvaihtoehtoja on paljon. Normaalien miehistötehtävien lisäksi on mahdollista hakeutua esimerkiksi lääkintämieheksi, moottoripyörälähetiksi, kuljettajaksi tai vaikkapa valokuvaajaksi. Asepalveluksen aikana saadusta koulutuksesta voi olla hyvinkin paljon hyötyä tulevaisuudessa.

Puolustusvoimat kouluttaa esimerkiksi kuljettajia jopa yli 3500 vuodessa. Kuljettajat saavat C- ja CE-ajokorttien lisäksi perustason ammattipätevyyskoulutuksen, joka mahdollistaa kuljettajan tehtävissä toimimisen varusmiespalveluksen jälkeen. Kuljettajana toimiva kaartinjääkäri Masi Laiti aikoo hakea kuljettajan työtä palveluksensa jälkeen.

– Olen koulutukseltani Pasikuljettaja, joten C-kortin lisäksi minulla on Pasi-luvat. Aion hyödyntää kuljettajana saamaani koulutusta varusmiespalveluksen jälkeen hakemalla rauhanturvaajakuljettajaksi kriisialueelle, kertoo kaartinjääkäri Laiti.

Johtajakokemusta varusmiespalveluksessa

Johtajakoulutukseen päässeet tulevat saamaan korvaamatonta oppia hyvästä johtamisesta. Koulutusta arvostetaan siviilissä ja siitä saa esimerkiksi opintopisteitä.

Koulutuskauden jälkeen uudet johtajat pääsevät toteuttamaan oppejaan johtamalla uusia alokkaita. Aliupseerikoulun käyneistä tehdään yleensä ryhmänjohtajia ja reserviupseerikoulun käyneistä joukkueenjohtajia.

Asutuskeskustaistelun aliupseerikurssille päässyt kaartinjääkäri Ville Vahvelainen odottaa mielenkiinnolla koulutuksen alkamista.

– AUK jännittää. Tiedossa on varmasti raskaitakin hetkiä, mutta odotan oppivani paljon, kertoo Vahvelainen. Asepalveluksen koulutuksesta hyötyä siviilissä

Kapteeni Jukka Mattila

Kestäviä ratkaisuja uusiin uhkakuviin

Teksti: Jukka Mattila

Kainalo: Jukka Mattila Kapteeni res. Jukka Mattila on 46-vuotias KTM Helsingin Etelä- Haagasta. Hän on toiminut 25 vuotta reserviupseeritoiminnan eri lohkoilla. Mattilalla on muun muassa kuuden vuoden kokemus HRUP:n hallituksessa ja hän toimi kymmenen vuotta HRUP:n piirivaltuustossa. Lisäksi RUL:ssa Mattila on toiminut aktiivisesti liittovaltuutettuna seitsemän vuotta (2007-2013) ja varajäsenenä viisi vuotta (2004-2007, 2013).

Maanpuolustuksen näkökulmasta vuosi 2014 jää monella tavalla käännekohdaksi. Venäjän toimet Ukrainassa ovat nostaneet kansalaisten turvallisuusnäkemykset hyvin laajaan julkiseen keskusteluun. Meillä on naapurimaana valtio, joka on valmis käyttämään voimakeinoja saadakseen takaisin entisenlaisen poliittisen ja maantieteellisen suurvalta-asemansa. Toiseksikin puolustusvoimilta loppuvat rahat. Kolmanneksikin Helsingin Reserviupseeripiirin jäsenmäärän jatkuva pienentyminen vienee jäsenluvut alle 4000:n, mikä heijastelee yleisempää ja varteenotettavaa trendiä vapaaehtoisen maanpuolustustyön saralla.

Uhkakuvat ovat muuttuneet

Venäjän toimet Ukrainassa eivät jääneet sivuheijastuksia Itämerelläkään. Meillä Suomessa se on näkynyt sotilaskoneiden rajaloukkauksina. Niiden viesti Ukrainan kriisin kontekstissa on selkeä: me olemme suurvalta ja halutessamme teemme mitä haluamme. Kriisin myötä on esiintynyt isompia ja pienempiä tapahtumia vasten Venäjän pitkää EU-rajaa, epäillystä ihmisryöstöstä suoraviivaiseen poliittisen painostukseen. Tilannekuva on vähintäänkin huolestuttava. Uhka turvallisuuden horjumiselle on konkreettinen ja se näkyy myös suomalaisten arkisissa näkemyksissä ja muuttuneissa asenteissa.

Kansallisen turvallisuuden ylläpitämisessä Puolustusvoimat on nyt uuden tilanteen edessä. Rahat on loppu, uhkakuvat muuttumassa. Keinoja valmiuden ja osaamisen ylläpitoon täytyy löytyä muualta kuin vanhoista rakenteellisista ja asenteellisista ratkaisuista. Kertausharjoitukset ovat perinteisesti olleet reservin toimintakyvyn ylläpitävä voima, mutta niiden määrä on romahtanut 2000-luvulla. Vuonna 2004 kertausharjoituksissa koulutettiin yli 35 000 reserviläistä. Vastaavasti vuosina 2012 ja 2013 vajaat 5 000 kutsuttiin kertausharjoituksiin, vaikka tavoitteena oli kouluttaa 25 000 henkilöä vuosittain. Selkeä aritmeettinen lopputulema on, suoraan sanoen, että reservin osaamistaso ja erityisesti päällystön kyky hoitaa reservin johtajan tehtäviään on rapautunut. Tällä on merkitystä sekä yksilöille että kansallisesti koko Suomen maanpuolustustahdolle. Oleellinen kysymys kuuluu, onko reserviupseereille kuuluva yhteiskunnallinen tehtävä tasapainossa sen toteuttamisen varmistamiseen käytettyjen resurssien kanssa. Kuinka varmistetaan, että reservin upseerit säilyttävät ammattitaitonsa ja pysyvät mukana puolustusvoimien organisatorisen ja teknisen kehityksen mukana? Saako reservin upseeristo riittävästi koulutusta?

Reserviläiset resursseina?

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä 1990-luvun puolivälissä alkanut positiivinen heiluriliike jäsenmäärän suhteen on palautumassa lähtöasemiin. Perinteinen maanpuolustustyö, joka käytännössä tarkoittaa maanpuolustushengen ylläpitoa ja reserviläisten yhteenkuuluvaisuuden tunteen lujittamista, elää ja voi hyvin, mutta sitä vaivaavat toiminnalliset ongelmat. Jäsenkunnan ikärakenteen takia vanhat poistuvat viimeiseen iltahuutoon ja nuoria on vaikea saada mukaan, perälauta vuotaa. Kenttätyö ja sotilaallinen koulutus Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK:n kautta tarjoaa myös yhden konkreettisen väylän toimintaan, mutta sen toimintaa haittaa nousujohteisen koulutuksen puute ja tarvittavan kouluttajapoolin niukkuus. Myös miehistön saaminen mukaan harjoituksiin ja koulutukseen on haaste.

Puolustusvoimien todelliset tarpeet saada lisää voimavaroja koulutukseen ja reservin toimintakyvyn turvaamiseen uudessa muuttuneessa turvallisuustilanteessa tarkoittaa uusia toiveita vapaaehtoisille toimijoille. Yhtenä positiivisena aloitteena voidaan nähdä maavoimien paikallisjoukko-konsepti. Paikallisjoukot ovat 1.1.2015 osan sodan ajan joukkoja (n. 20% koko vahvuudesta) ja niitä käytetään paikallisten kohteiden turvaamiseen. Huomionarvoista on, puolustusvoimat on ilmoittanut että paikallisjoukkojen koulutuksessa hyödynnetään laajasti vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen mahdollisuuksia ja vapaaehtoisuutta. Toistaiseksi tämä juhlapuhe on unohdettu käytännön organisoitumisessa, kuten Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahtikin totesi kirjoituksessaan 9.9.2014: ”Aluetoimistot ovat ilmeisesti jo sijoittaneet henkilöstön paikallispataljooniin, vaikka meidän reserviläisjärjestöjen tehtäväksi suunniteltiinkin tukea aluetoimistoja henkilöstön sijoittamisessa. Myös reserviläisten siviilikoulutus, työkokemus ja harrastukset sekä omaehtoisuus piti rekrytoidessa ottaa huomioon. Tietääkseni tätä ei ainakaan tässä vaiheessa huomioitu, toivotaan että asia jatkossa korjaantuu.” Mitä tuosta voi päätellä? Omilla toimillaan puolustusvoimat tekee teesistään ”reservi on voimavaramme” pelkän vitsin. Aktiiviselle, järjestäytyneelle reserviläiskunnalle, RUL:n ja RES:n jäsenille on tyhjien lupausten lisäksi tippunut vain muruja pöydältä viimeisen 15 vuoden aikana.

Uudistuva käytännön toiminta

Reserviupseeriston ja –aliupseeriston ydintehtävä 1940-luvun lopulta lähtien on ollut maanpuolustushengen säilyttäminen elävänä ja puolustuslaitoksen legitimiteetin turvaaminen. Järjestäytyneet reserviläiset ovat omalla verkostollaan pitäneet yllä puolustusvoimien arvostusta yhteiskunnassa. Lisäksi veteraaniperinteestä huolehtiminen on meille tärkeä henkisen perinnön ylläpitotehtävä, ja se on lisääntynyt huimasti kun varsinaisten veteraanijärjestöjen työ hiljalleen siirtyy muiden harteille. Aina 1990-luvulle saakka, johtuen kansainvälisistä sopimuksista ja ulkopoliittisista syistä, maanpuolustushengen ylläpito muotoutui järjestöjen painopisteeksi ja luonnollisesti toimintamuodot ja rakenteet valittiin sen mukaan. Perinteisen reserviupseerityön toimintamuodot vuosikokouksineen, esitelmineen, lippulinnoineen ja maanpuolustusjuhlineen ovat tärkeä osa maanpuolustushengen ylläpitoa. Kuitenkin reserviupseeriyhdistykset kärsivät jäsenmäärän supistumisesta, joten tekijöitä on vuosi vuodelta vähemmän ja ikääntyminen näkyy selkeästi ja konkreettisesti kerhojen hallituksissa. Ja ennen kaikkea: koulutuskentillä ja rekrytointitilaisuuksissa kohtaamani 20-25 –vuotiaat reservin vänrikit kaipaavat käytännön toimintaa, ryynäämistä ja johtamistaitojen ja sotilaallisten valmiuksien kartuttamista. Tämä yhtälö on matemaattisesti yhtä kestämätön kuin puolustusvoimien rahapula ja reservin koulutustavoitteet. Jos me itse emme reserviupseereina huolehdi reserviupseeriston tiedon ja taidon kasvattamisesta, sitä ei kukaan muukaan tee puolestamme. Samalla kun ylläpidämme tiedollisia ja taidollisia valmiuksia, toteutamme myös tehtävistämme tärkeintä. Motivoitunut ja sitoutunut reservin upseeri varmistaa, että yleinen maanpuolustustahto säilyy.

Tiedostetut tarpeet ja uusia suuntia

Yhdessä nämä kolme asiaa – uhkakuvan muutos, puolustusvoimien taloudellinen tilanne ja vapaaehtoisen kentän rakenteelliset ja toiminnalliset ongelmat – asettaakin tärkeän haasteen uudistumiselle: kykeneekö reserviupseeristo löytämään uuden fokuksen työlleen muuttuneessa toimintamaisemassa? Oma näkemykseni on selkeä. Puolustusvoimien pitää rakentaa selkeä vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimintamalli, joka hyödyntää reserviläisten tahtoa ja taitoa. Reserviupseerit pitää sitouttaa vahvemmin koulutustehtävien toteuttamiseen kokonaismaanpuolustuksen kentällä. Reserviupseeritoiminnassa, sekä kerho-, piiri- että liittotasolla uudet painopisteet tulee luoda nuorten upseerien sitouttamisen ehdoilla. Tästä huolimatta perinteistä me pidämme kiinni. Oman organisaation huoltaminen ja järjestötyö on erittäin arvokasta ja siinä toteutuu missiomme peruspilari: maanpuolustustahdon kivijalka Suomessa ovat reserviupseerit. Mutta polku joka meillä on edessämme, vie tiiviimpään osallistumiseen sotilaallisten valmiuksien kehittämiseen. Reservin upseereina luonnollisesti me olemme puolustusvoimia varten, mutta kansalaisina meillä on oikeus edellyttää, että puolustusvoimat ovat meitä varten. Näistä näkökulmista, 25 vuoden kokemuksella reserviupseeritoiminnasta, olen pyynnöstä asettunut käytettäväksi, kun Helsingin Reserviupseeripiirille valitaan uutta puheenjohtajaa. Perustyömme toimintamallit ovat hyvällä kantilla, erityisesti ammuntasektoria on kehitetty viime aikoina vahvasti. Mielestäni se mitä tulevaisuudessa tarvitaan, on koko reserviupseeriston toiminnan tarkoituksen kirkastaminen, kokonaismaanpuolustusta paremmin palvelevien toimintamuotojen kehittäminen ja aktiivisemman yhteistyön rakentaminen eri toimijoiden kesken, joista alueellisesti tärkeimmät ovat Helsingin Seudun Reserviläispiiri ja MPK.

Smile

Teksti: Risto Piekka, AKAVAn emerituspuheenjohtaja

Vuosi 1969. Päivä on 09.04. eli Elias Lönnrotin nimi- ja syntymäpäivä, joskaan se ei tullut ensiksi mieleen. Paikka oli Hamina ja RUK:n kurssi numerolla 130 alkaa. Tuskin kukaan muisti silloin Elias Lönnrotin, mutta oppi pian muistamaan RUK:n päärakennuksen ja muut varuskunnan rakennukset puhumattakaan ympäröivästä maastosta.

Tuolloin aloittanut kurssi oli varsin merkityksellinen ja myös harvinainen. Se lähti ylläpitämään vuosikymmeniä sitten saatuja henkisiä perintöjä ja valitettavasti unohtuneita – niin sallittakoon se sanoa eli asevelisuhteita. Useimmilta kursseilta se on unohdettu, mutta käsittääkseni on vähitellen yleistymässä. Tämä on hieno asia. Perinteitä pitää aina arvostaa ja kunnioittaa. Niin myös RUK:n henkistä antia.

Viime viikonvaihteessa pidimme kurssin päättymisen 45 –vuotisjuhlan kera puolisoidemme. Tätä ennen olimme Haminassa vuonna 2007, jolloin kummikurssimme numeroltaan 230 valmistui. Siitä lähtien olemme kokoontuneet kerran vuodessa ”pitkälle lounaalle” vuosikokoukseemme perinteikkäälle Katajanokan Kasinolle. Samalla olemme päättäneet kokoontua viiden vuoden välein vuosijuhliin.

Olemme myös muodostaneet Smile-toimikunnan organisoimaan yhteisiä tapahtumia sekä ylläpitämään jäsenrekisteriä sekä kotisivujamme. Sana Smile tulee kurssimme lempinimestä. Olimme kaiketi ensimmäinen kurssi, joka omaksui oman lempinimen, joskin meitä edeltänyt väittää omanneensa jo sellaisen. Joka tapauksessa teetimme oman pinssimme kurssin tunnistamiseksi.

Valtaosa meistä kurssilaisista on jo eläkkeellä. Vanhin on jo reilusti yli 70 ja nuorimmat lähestyvät 65 vuoden ikää. Aikaa ja intoa kuitenkin on; myös kiinnostusta Suomen ja maailman tapahtumiin. Siitä vuosittaisten tapaamisten aiheet antavat hyvän kuvan: kyberturvallisuus, puolustusvoimauudistus, Suomen tie rauhaan v 1944 ja yhteiskuntamme sosiaaliset suhteet jne.

Mikä parasta: on upeata tavata vanhoja ”kamraatteja”. Eräiden kanssa tuli vietettyä aikaa täydet 11 kuukautta, useimpien kanssa vain RUK:n aika runsaat kolme kuukautta. Puhumisen aiheita riittää monen kanssa on uudelleen muodostunut säännöllistä yhteydenpitoa.

Alussa sanoin, että RUK:n henkistä antia pitää kunnioittaa. Ne voisi kiteyttää monellakin tavalla, mutta ylitse muiden menee maanpuolustustahdon ja –hengen ylläpitäminen, vaaliminen ja kehittäminen. Yleinen asevelvollisuus ja sen säilyttäminen on tällöin olennaisen tärkeätä samoin kuin uskottavan puolustuskyvyn. Nykyisessä valitettavan myllerrysalttiissa maailmassa näillä sanoilla on mittava voima Suomelle.

Ehdokasesittely

Helsingin Reserviupseeripiirin syyskokouksessa 10.11. valitaan uudet puheenjohtajat piirillemme. Olen ilmoittanut vaalivalmistelua tekevälle järjestötoimikunnalle olevani käytettävissä puheenjohtajan tehtävään.

Olen Caspar von Walzel, 38-vuotias luutnantti (res.) Espoosta. Varusmieskoulutukseni olen saanut saapumiserässä II/95 (Raaseporin Tykistörykmentti, Uudenmaan prikaati, silloin osana maavoimia) ja koulutukseltani olen tulenjohtaja. Useamman vuoden jälkeen sain uudelleen sijoituksen tulenjohtajana merivoimissa osana rannikkojääkäreiden sodanajan organisaatiota, ja tämän myötä sain ylennyksen vuonna 2010. Siviilissä toimin sähköja materiaalikemian parissa ja koulutukseni olen saanut Teknillisessä korkeakoulussa, nykyisessä Aaltoyliopistossa. Puhun sujuvasti ruotsia, suomea ja englantia. Reserviläistoiminnan lisäksi käytän vapaa-aikaani myös palveluskoiraharrastuksen parissa. Meillä on perheessä kaksi rottweileria, joiden kanssa harrastamme tottelevaisuutta ja maastolajeja yhdessä vaimoni kanssa.

Reserviläistoimintani alkoi aktiivisesti vuonna 2004 kun Helsingfors Svenska Reservofficersklubb (HSRK) uudelleenaktivoitiin. Siellä toimin hallituksen sihteerinä vuosina 2004 – 2009 ja vuodesta 2010 olen ollut kerhon puheenjohtajana. Tänä aikana uinuvasta kerhosta nousi uudestaan melko aktiivinen liki 200 jäsenen yhdistys. Kerholla on nykyään aktiivinen ampumaharrastajakunta, ja se toimii myös ruotsinkielisenä kouluttajapoolina MPK:lle. Suurin yksittäinen vuosittainen koulutustapahtuma on Syndalenissa järjestettävä Lukiolaisten turvakurssi, joka järjestetään tänä vuonna 11. kertaa ja joka kerää yli 100 oppilasta ruotsinkielisistä lukioista ympäri etelä-suomea.

Olen myös toiminut HRUP:n 2. varapuheenjohtajana kohta 4 vuotta (tammikuu 2011 – joulukuu 2014) Sakari Väliahteen ja Jyri Vilamon kanssa. Tämä on ollut hyvin antoisaa aikaa, ja meillä on ollut erinomainen yhteistyö puheenjohtajistossa. Haluaisin mielelläni jatkaa sitä työtä, mitä olemme voineet tehdä tämän neljän vuoden aikana. Varautumistyö, joka sai alkunsa HRUP:ssä Pekka Rintalan aloitteesta, pitää viedä eteenpäin. Toinen tärkeä asia on varmistaa oikeat ja riittävät edellytykset reservin upseereille hyödyntää ja toteuttaa ne mahdollisuudet ja vaatimukset mitä pv-uudistus tuo mukanaan. Piirillä tulee olemaan tärkeä rooli jäsenten omaehtoisen koulutuksen mahdollistajana. Tähän tietysti liittyy oleellisesti myös jäsenistömääräkehityksen kääntäminen uudestaan nousuun. Tämä on ongelma koko liitossa, ja Helsingin pitää olla aktiivinen hyvän ratkaisun löytämisessä.

Suureksi ilokseni voin myös ilmoittaa, että majuri Timo Niiranen IT-kerhosta ja majuri Kimmo Karila Sissikerhosta ovat kertoneet olevansa käytettävissä varapuheenjohtajiksi. Molemmat ovat piirihallituksemme jäseniä, pitkän linjan upseereita reservissä ja ovat ehdottomasti oikeat miehet tehtävään. Timolla on erittäin vankka kokemus koulutus- ja ampumatoiminnasta ja hänen osaamisensa on maamme huippua. Myös Kimmolla on erittäin pitkä ja vaikuttava tausta reserviläistoiminnassa ja hänen kokemuksensa, talousosaamisensa sekä suhteensa ovat erittäin hyödyllisiä piirille. Paras lopputulos työlle saadaan, kun puheenjohtajisto on tiimi, joka toimii yhteistä määränpäätä kohti. Olemme Timon ja Kimmon kanssa keskustelleet keskinäisestä vastuujaosta, jos tulemme valituksi ja koen, että meillä on hyvä ja yhteinen näkemys asiasta.

Puheenjohtajiston tärkein tehtävä on luoda hyvät edellytykset hallitukselle toimia tehokkaasti, luoda ja ylläpitää suhteita yhteistyötahoihin ja yhdessä piiritoimiston kanssa auttaa kerhot ja jäsenet toteuttamaan laadukasta ja monipuolista toimintaa. Uskon, että yhdessä Timon ja Kimmon kanssa meillä on hyvät edellytykset tähän. Jos olet samaa mieltä, toivomme tukeasi syyskokouksessa.

Caspar von Walzel, pj-ehdokas

Timo Niiranen, vpj-ehdokas

Kimmo Karila, vpj-ehdokas