01/2020 uutiset

Salpalinjan synty ja sen merkitys

Talvisodan raskaassa pakkorauhassa Suomen itsenäisyys pelastui, mutta menetimme paitsi merkittäviä alueita myös kaikki Karjalan Kannaksen suunnan puolustusasemamme. Niiden rakenteista ei tietysti maaliskuussa 1940 ollut enää paljon mitään jäljellä, koska puna-armeijan pioneerit olivat räjäyttäneet kaiken suomalaisten lähdettyä.

Niinpä Ylipäällikkö käski heti rauhan teon jälkeen käynnistää suunnitelmat uuden pääpuolustuslinjan rakentamisesta Moskovan rauhan rajan länsipuolelle. Suunnittelu käynnistyi välittömästi huhtikuussa 1940, ja suunnitelmat hyväksyttiin toukokuussa.  Rakentaminen alkoi vauhdilla. Linjasta käytettiin aluksi virallista nimeä Suomen Salpa. Vähitellen nimeksi vakiintui Salpa-asema ja myöhemmin Salpalinja.

 

 

Työt käynnistyivät vauhdilla

Tarkoituksena oli rakentaa kestävä ja puolustettavissa oleva linja Suomenlahdelta itärajan tuntumaan aina Pohjois-Suomeen saakka. Suunnittelu tapahtui Päämajan linnoitustoimistossa. Tärkein osa suunnitelmasta oli vihollisen odotetun päähyökkäyksen suunnassa Kannaksen linnoitteita korvaava Luumäki-Suomenlahti -väli, josta käytettiin nimeä “Luumäen linja”. Siitä tulikin linjan ainoa yhtenäinen ja selvästi vahvin osa. Kaiken kaikkiaan Salpalinjan pituus oli 1200 km, ja se koostui sadoista linnoitteista välillä Suomenlahti-Savukoski. “Luumäen linjasta” pohjoiseen sen rakennelmat keskittyivät liikenteellisesti tärkeisiin kohteisiin ja esimerkiksi järvikapeikkoihin. Neuvostopropagandassa talvisodan “Mannerheim-linjaa” verrattiin  esimerkiksi Keski-Euroopan Maginot-linjaan. Niihin verrattuna Salpalinjasta tuli kuitenkin pääosin varsin kevyesti varusteltu.

Suuri työmaa!

Salpalinja oli ja on yhä Suomen ja Pohjoismaidenkin kaikkien aikojen suurin rakennustyömaa. Töissä oli enimmillään 35.000 miestä keväällä 1941. Heitä muonittamassa oli 2.000 lottaa. Salpalinja rakentaminen oli 1940 sodan käyneelle Suomelle valtava ponnistus, jota itse linnoitustöiden johtaja kenraali Hanell luonnehti ”koko Suomen insinöörikunnan voimannäytöksi”. Linnoitustöissä kehitettiin louhinta- ja betonirakennustekniikoita, jotka ovat sittemmin tulleet hyötykäyttöön myös rauhan ajan rakennustöissä. Alan uusimpien tekniikoiden rinnalla hyödynnettiin talvisodassa karttuneita kokemuksia. Salpalinjaan rakennettiin yhteensä 728 erilaista teräsbetonikorsua, asepesäkettä ja luolaa; puisia kenttälinnoitteita yli 3 000 kappaletta; noin 225 kilometriä panssarivaunun kiviestelinjaa; 315 kilometriä piikkilankaestettä, 130 kilometriä panssarikaivantoa ja yli 350 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa. Rakentaminen tuli maksamaan noin 5 % valtion vuosien 1940 ja 1941 budjetista.

Rakennustöihin osallistui myös ruotsalaisia vapaaehtoisia, enimmillään lähes 1000 miestä. Sitäkin tärkeämpiä olivat heidän tuomansa erinomaiset koneet ja kalusto. Ruotsin taloudellinen tuki oli myös merkittävä. Syksyllä ulkomaiset vapaaehtoiset kuitenkin poistuivat maasta poliittisen tilanteen kiristyttyä. Arvokkaat työkoneet jäivät suomalaisten käyttöön.

Rakennustyöt keskeytyivät jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941. Kannasta 1943 alkaen linnoitettaessa joitakin Salpalinjan rakenteita ja esimerkiksi panssariestekiviä siirrettiin Vammelsuu-Taipale linjalle. Töitä jatkettiin kuitenkin kesällä 1944, kun oli näkyvissä mahdollisuus, että linjalla jouduttaisiin taistelemaan tilanteessa, missä Kannaksen puolustus murtuisi. Välirauhan solmimisen jälkeen työt lopetettiin syyskuun 1944 lopulla.

Erikoisuus; Salpalinja Hankoniemellä

Suomi joutui Moskovan rauhassa 1940 luovuttamaan Hankoniemen vuokralle 50 vuodeksi Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi. Puheessaan Suomen kansalle 26.6.1941 tasavallan presidentti Risto Ryti kuvaili tilannetta näin: ”Tehdäkseen Suomen täysin suojattomaksi valtavien so­tavoimiensa hyökkäystä vastaan Neuvostoliitto vaati Hangon meritukikohtaa ja Sallan radan rakentamista. Se perusteli Hangon tukikohdan vuokraamista sillä, että Neuvostoliiton oli saatava tämä Suomenlahden avainasema varmentaakseen suu­ren merikaupunkinsa Leningradin turvallisuuden. Hankoon sijoi­tetut taisteluvoimat eivät kuitenkaan viittaa niinkään paljon merelliseen puolustustehtävään, vaan hyökkäykseen ja hyök­käykseen maitse. Meritaistelua varten ei ole tarvis suuria hyökkäysvaunuosastoja eikä valtavaa rautatietykistöä. Hangon sotavoima on pääasiallisesti kokoonpantu maitse tapahtuvaa nopeata hyökkäystä silmällä pitäen. Hanko on kuin suoraan Suomen sydäntä vastaan tähdätty pistooli.”

Koska siis oli syytä epäillä, että tukikohdalla voisi olla näin vaarallisia tarkoituksia, oli tarpeen varmistaa vuokra-alueen raja. Linnoitteiden suunnittelu käynnistettiin Salpalinjan tapaan erittäin nopeasti, ja suurin osa suunnitelmista oli valmiina jo kesällä 1940. Työt käynnistyivät välittömästi joitakin kilometrejä vuokra-alueen rajasta Tammisaareen päin. Hankoniemen linjaa rakennettiin kuin Salpalinjaa, ja se kantoi ja kantaa edelleen nimeä Harparskog -linja tai Skogby-Harparskog -linja. Se kulkee mantereella kapeasta kohdasta Hankoniemen poikki ja kattaa lisäksi tärkeimmät saaret mantereen etelä- ja pohjoispuolella. Linja rakentuu järeistä tykki- ja konekivääribunkkereista ja niitä tukevista kenttälinnoitteista sekä panssariesteistä. Jo talven 1940-41 aikana saatiin paljon valmista. Sotamarsalkka Mannerheim vieraili alueella nähdäkseen miten rakennustyöt etenivät. Jatkosodan alkaessa linnoitustyöt oli saatu lähes päätökseen. Kenttälinnoitteita rakennettiin kuitenkin edelleen sodan aikana.

Salpalinjan merkitys

Salpalinjalla ei onneksi koskaan tarvinnut taistella. Kesän 1944 ratkaisutaisteluissa sodanjohdossa ja suomalaisten sotilaiden keskuudessa Salpalinja nähtiin ehkä eräänlaisena ”viimeisenä puolustuslinjana”, jolle vihollinen voitaisiin pysäyttää. Päämajan ongelma oli vain se, mistä joukot linjan puolustamiseen. Kannaksen puolustuksen murtuessa siellä ei voinut olla riittäviä reservejä, ja Kannaksen puolustajat olisivat vaarassa jäädä mottiin. Ne olivat myös niin tiiviisti kiinni taistelussa, ettei niitä voitu nopeasti irrottaa ja siirtää Salpalinjalle. Mannerheim oli jo suurhyökkäyksen alettua 12.6.1944 pyytänyt Hitleriltä muun muassa kuutta (6) divisioonaa Suomen avuksi, todennäköisesti pääosin Salpalinjan miehitykseen. Saksan omien ongelmien vuoksi näitä joukkoja ei koskaan saatu, eikä onneksi tarvittukaan. Torjuntavoittomme Kannaksella ratkaisi tilanteen.

Salpalinjan olemassaolo tiedettiin myös Neuvostoliitossa, jonka tiedustelu oli erittäin tehokas. Salpalinjaa ei ollut mahdollista kiertää, eikä Moskovan sodanjohdossa ollut enää kesän 1944 raskaiden taisteluiden jälkeen halua kohdistaa Suomen suuntaan lisää resursseja. Salpalinja saattoi pelastaa tässä kuitenkin Suomen pelkällä olemassaoloillaan. Neuvostojohto oli havainnut, ettei suomalaisten puolustus ollut suuren ylivoimankaan turvin helposti murrettavissa. Kaikki Suomen rintamalta liikenevät joukot päätettiin suunnata tärkeämpään tehtävään, Saksan lyömiseen ensin Pohjois-Virossa Narvan rintamalla ja sen jälkeen Keski-Euroopassa.

Salpalinja sotien jälkeen

Toista maailmansotaa seuranneen kylmän sodan aikana Salpalinjan olemassaolosta ei Suomessa juuri puhuttu. Itärajaa halkovan massiivisen puolustuslinjan olemassaolo oli ehkä hieman kiusallinen asia maassa, jolla oli voimassaoleva sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton kanssa. Puolustusvoimien kannalta kyseessä oli kuitenkin linjan selvä varaus maan puolustamiseen, ja kaikki rakennelmat säilyivät puolustusvoimien hallinnassa pitkään, periaatteessa aina vuoteen 2003 saakka, jolloin linja siirtyi valtiovarainministeriölle ja Senaattikiinteistöjen hoitovastuulle. Linjan arkeologinen inventointi valmistui vuonna 2012. Vuonna 2017 valtio luopui linjan rakennelmista, ja pakkolunastettuja maita luovutettiin maanomistajille. Vain tietyt kohteet museoitiin.

Kylmän sodan liennyttyä voitiin erinäisiä Salpalinjan kohteita ryhtyä kunnostamaan museo- ja matkailukäyttöön. Malliesimerkkejä näistä ovat muun muassa Virolahden Bunkkerimuseo ja Miehikkälän Salpalinjamuseo Kaakkois-Suomessa, sekä lukuisat muut pitkin itärajaa sijoittuvat pienemmät kohteet aina Suomenlahdelta Lappiin. Salpalinja on nykypäivän Suomessa menneen ajan konkreettinen monumentti ja muistomerkki. Itärajan turvaksi rakennetulla puolustuslinjalla vieraillessaan matkailija saa paikasta riippumatta sävähdyttävän vaikutelman suomalaisten lujasta tahdosta ja kovista ponnistuksista itsenäisyyden säilyttämiseksi toisen maailmansodan vaikeina aikoina.

Göran Lindgren

KTM, ylil res, opas ja matkanjohtaja sotahistoriallisilla matkoilla lähialueillamme, Senioriupseerien Kerhon jäsen ja opas kerhon retkellä Salpalinjalle 11.5.2020.

Lähteitä:

Salpalinjan Perinneyhdistys ry: Salpalinja. Itsenäisyyden monumentti. 2017.

Salpalinjan Perinneyhdistys ry: Matka Salpalinjalle. Opas itsenäisen Suomen tärkeimmälle puolustuslinjalle. 2005

Töyrylä, Jouni: Bunkkeri. Rakennusalan kustantajat RAK. Kustantaja Sarmala Oy. 1995.

Koskelo, Heikki: Suomen Salpa. Kylkirauta 2/2009

Tuominen, Olli: Salpalinja matkailukohteena. Ruotuväki 15/2013

Huhtanen, Jarmo: Valtio päästää irti Salpalinjan viimeisistä bunkkereista. Helsingin Sanomat 18.11.2017

Jaa uutinen: